Skip to content

Hajamietteitä Jokerista (spoilereita, jos uskoo niihin)

heinäkuu 28, 2008

Pertti Avola sanoi Nyt-liitteen kritiikissään, että Heath Ledgerin on helppo tehdä Jokerista vaikuttava hahmo, koska Jokerin ei tarvitse välittää moraalista. Elokuva on kuitenkin niin tönkösti ohjattu, sen moraalinen kehys niin pateettinen ja mustavalkoinen, sen jokainen muu hahmo vaatehenkari ja kansakin typerää, että itse asiassa Jokeri on elokuvan ainoa moraalinen hahmo ja samalla kaikki mitä uusimmalla Batmanilla on annettavana.

Itse asiassa ihan mukavasti, sillä Jokeri on viimeinkin, tavallaan, ajattelevan nykyihmisen arvoinen arkkivihollinen; anarkian ja kaaoksen poeetta. Äärimmäisen sympaattinen hahmo, joka vain haluaisi nähdä maailman palavan. Toisin sanoen Jokeri on astetta kovempi entiteetti (hän ei ole mikään profeetta, sillä profetiat ovat banaaleja), niin pitkälle kellotettu individualisti, että hän on kadonnut kokonaan, eikä pysty ajattelemaan itseään lainkaan. ”Älykkäät” ihmiset eivät ole kiinnostuneita rahasta eli/ja/tai vallasta; hallinta on keskiluokkaista, miljonäärit ovat juntteja. Joten lopulta he eivät ole kiinnostuneita älystäkään. Jokeri on zen-munkki Peilimaassa. Jokeri ei halua mitään. Häntä ei voi pelotella, häntä ei voi kiduttaa, häntä ei voi uhkailla. Häntä ei alusteta mitenkään. Jokeri kertoo kaksi anekdoottia samasta tapahtumasta elämässään, molemmat ovat tietenkin erilaisia.

Silti hahmossa on hirveä ristiriita, koska hän on laskenut ja suunnitellut keskimäärin kaiken, omaa kiinnijäämistään (tai: molempia kiinnijäämisiään) myöten, etukäteen. Hän ei voi erehtyä eikä epäonnistua, ote naruista on suvereeni. Kaaos ja improvisaatio ovat siis  alistettu äärimmäisen determinismin kahleeseen. Tietenkin se on varsin luontevaa, koska tällaiset asiat tuppaavat olemaan ympyröitä. Jokerilla on myös jokin halu Batmaniin liittyen, tai niin hän ainakin väittää. Mutta lopulta paljastuu, että tuo halu kohdistuukin Harvey Dentin, kaupungin kirkasotsaisen sankarin langettamiseen. Varsin romanttista ja pateettista, mutta se hyväksyttäköön. Varsinkin kun Aaron Eckhartin Harvey Dent on se toinen syy katsoa elokuva. Batman on möreine ääninen ja naurettavine moraalisine angsteineen pelkkä statisti, jos kohta olen käsittänyt että se oli ohjaaja Nolanin tarkoituskin.

Minulla on muuten hypoteesi: on ilmiselvää (jos minulta kysytään), että metodinäytteleminen vie elokuvataiteen teatteritaiteen puolelle ja on sinänsä aina ongelmallinen juttu. Mutta väitän myös, että se tuottaa tarttuvia roolihahmoja, hahmoja joiden maneerit ja puhetapa jäävät katsojaan kiinni, joista tulee ikoneita. Al Pacino, Marlon Brando, Jack Nicholson…maneereista koostettuja karismamöykkyjä, jotka pyyhkivät varsinaisella elokuvalla herkästi perseensä, ellei se ole tarpeeksi vahva, jolloin se pystyy joten kuten tukemaan ja elämään näiden hahmojen rinnalla. Heath Ledgerin Jokeri on kaikin puolin tällainen, enkä edes koske siihen Ledger-mytologiaan, joka hänen kuolemansa ja Jokerin roolin myötä lähti käyntiin ja luultavasti satakertaisti tämänkin elokuvan lipputulot ja sinetöi sen maineen uutena klassikkona (vaikka sinänsä arvosanojen ja ylistyksen puolesta minä olen ilmeisesti katsonut aivan muun elokuvan kuin Internet Movie Databasen The Dark Knight -fanaatikot). Osasin odottaa, että itse elokuva on keskinkertainen(mitä se, hyvä jumala sentään, todella on) ja valmistauduin lähinnä katsomaan, mitä Jokerilla ja Ledgerillä on sanottavanaan.

Ledgerin roolissa on kuitenkin jotain ihastuttavan määrittelemätöntää ja ohikiitävää. Se on valovuosia kiinnostavampi kuin kylmän looginen Hannibal Lecter. Jokeri herättää minussa kiljuvaa ja iloista samastumista, kuin jälleennäkemistä. Hahmon on ilmeisesti tarkoitus olla pelottava ja monien mielestä varmaan onkin, mutta suurrikollisia luodessa syntyy aina tällaisia vuotoja, jotka vahingossa paljastavat paljon asioita ympäröivästä yhteiskunnasta. Onko järin rakentavaa tai lupaavaa toimintaa, jos katsojana olen pahiksen puolella ja lähinnä odotan, että millä tavalla se tappaa seuraavaksi ja ennen kaikkea miten tyylikkäästi ja sekopäisesti? Ainahan tätä on ollut ilmassa, mutta nyt vielä erityisen paljon. Hyvisten puolella ei ole ainakaan tässä leffassa yhtään mitään kiinnostavaa tarjottavaa. Virkamiehiä, rikollispomoja eli lisää virkamiehiä, poliiseja, lakimiehiä, lehdistöä, suurkaupunki, helposti manipuloitavissa olevia ihmisiä…palakoon. Näin vahva pahis syö oitis koko elokuvan.

Ystäväni kysyi eilen minulta, että eikö tunnu vähän typerältä olla osa sitä massaa, joka menee katsomaan miljoonia maksaneen elokuvan, jossa teurastetaan sitä samaista massaa ja nauttia siitä? Se oli varsin älykäs kysymys. Mutta joo, sehän on ihan hel-vetin kivaa. Jos aikoo uudestaansyntyä täytyy ensiksi kuolla, vaikka sitten symbolisesti.

Advertisements
17 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    heinäkuu 28, 2008 6:54 pm

    Ihan hauskaa että Batman-aiheinen uudelleentulkinta Die Hard kolmosesta aiheuttaa moisen suosion yleisön ja monien kriitikkojen keskuudessa. Ledger oli kohtuu hyvä Jokerina, mutta tuonkin hahmon mielenkiinto hukkuu mun mielestä elokuvan ylikiihdytettyyn toiminta- ja juonenkäännerymistelyyn. Kenenkään henkilön sijaan elokuvan pääosassa kun tuntui olevan ennemminkin toimintakohtaukset ja Bätmänin kuulit vimpaimet. Hirveen pakotetun tuntuista kamaa – varsinkin lopun kaksinaamasekoilut -, enkä tiedä pystyykö elokuvan saamaa hehkutusta teini-iän ylittäneiden keskuudessa perustelemaan muulla kuin jollain oudolla itsesuggestiomielikuvamarkkinointijoukkopsykoosilla. Mitään uutta tuo ei minun mielestä tuonut toimintagenreen ja sarjisleffaksi puolestaan tosikkomainen siihen nähden että elokuvan syvyyssuunta on verrattain litteä. -nestori

    • heinäkuu 29, 2008 6:49 am

      Niin, tämä on siitä hauskaa, että minä en enää edes muista että siinä elokuvassa oli toimintaa, se oli niin sivuseikka lopulta. Tavallaan pakollisia riippakiviä. Se oli henkilödraama, johon oli pakotettu rymistelyä (huonosti ohjattua sellaista: Nolan ei osannut ohjata toimintaa Beginsissä, eikä ole sittemmin oppinut) ja parit vempaimet. Vempaimet olin tosin jo unohtanut.
      Ehkä tämä johtuu siitä, että tosiaan en lähtenyt katsomaan sitä elokuvana, vaan jonkinlaisena Heath Ledgerin teatterimonologina. Sellainen siitä on ennakkomyytinnrakentamisella tehty, joten muuna sitä ei ole oikeastaan enää järkeä edes katsoa. Kun hommat ovat menneet näin överiksi niin tämä elokuva on oikeastaan enää pelkkää sosiologiaa. Etukäteen oli itsestään selvää, että elokuvana se on paska.
      Sitten kun joskus sitä uudestaan katson, niin luultavasti katson vain Jokerin osuudet.

      • Nimetön permalink
        heinäkuu 29, 2008 9:23 am

        Dialogi oli joka tapauksessa niin kökköä ettei siitä saanut edes kunnon henkilödraamaa vaikka sellaista toivoisikin. Kaikki draamalliset elementit tulee dialogissa esitetyksi. Henkilöiden sisäiset konfliktit joita esim bätmänille (joka on tosiaan ihan sivuhahmo) on yritetty rakentaa mainitaan dialogissa tyyliin että ”bätmän tunne rajasi äläkä muutu rosvoksi plaa plaa plaa.”

      • heinäkuu 29, 2008 9:39 am

        niin, kuten sanottua, monologina. muiden henkilöiden millään konflikteilla tai tekemisillä ei ole mitään merkitystä, eikä koko elokuvallaan, koska jokeri on niin toisella tasolla.

      • heinäkuu 29, 2008 9:39 am

        niin, kuten sanottua, monologina. muiden henkilöiden millään konflikteilla tai tekemisillä ei ole mitään merkitystä, eikä koko elokuvallaan, koska jokeri on niin toisella tasolla.

      • Nimetön permalink
        heinäkuu 29, 2008 9:23 am

        Dialogi oli joka tapauksessa niin kökköä ettei siitä saanut edes kunnon henkilödraamaa vaikka sellaista toivoisikin. Kaikki draamalliset elementit tulee dialogissa esitetyksi. Henkilöiden sisäiset konfliktit joita esim bätmänille (joka on tosiaan ihan sivuhahmo) on yritetty rakentaa mainitaan dialogissa tyyliin että ”bätmän tunne rajasi äläkä muutu rosvoksi plaa plaa plaa.”

      • lokakuu 17, 2008 4:08 am

        – Vai onko niin että vain Jokereita ja Jokereiden junnuja kohdellaan kaltoin. – Vai onko vain meidän junnuilla jotenkin poikkeuksellinen fysiikka.

      • lokakuu 17, 2008 4:08 am

        – Vai onko niin että vain Jokereita ja Jokereiden junnuja kohdellaan kaltoin. – Vai onko vain meidän junnuilla jotenkin poikkeuksellinen fysiikka.

    • heinäkuu 29, 2008 6:49 am

      Niin, tämä on siitä hauskaa, että minä en enää edes muista että siinä elokuvassa oli toimintaa, se oli niin sivuseikka lopulta. Tavallaan pakollisia riippakiviä. Se oli henkilödraama, johon oli pakotettu rymistelyä (huonosti ohjattua sellaista: Nolan ei osannut ohjata toimintaa Beginsissä, eikä ole sittemmin oppinut) ja parit vempaimet. Vempaimet olin tosin jo unohtanut.
      Ehkä tämä johtuu siitä, että tosiaan en lähtenyt katsomaan sitä elokuvana, vaan jonkinlaisena Heath Ledgerin teatterimonologina. Sellainen siitä on ennakkomyytinnrakentamisella tehty, joten muuna sitä ei ole oikeastaan enää järkeä edes katsoa. Kun hommat ovat menneet näin överiksi niin tämä elokuva on oikeastaan enää pelkkää sosiologiaa. Etukäteen oli itsestään selvää, että elokuvana se on paska.
      Sitten kun joskus sitä uudestaan katson, niin luultavasti katson vain Jokerin osuudet.

  2. Nimetön permalink
    heinäkuu 28, 2008 6:54 pm

    Ihan hauskaa että Batman-aiheinen uudelleentulkinta Die Hard kolmosesta aiheuttaa moisen suosion yleisön ja monien kriitikkojen keskuudessa. Ledger oli kohtuu hyvä Jokerina, mutta tuonkin hahmon mielenkiinto hukkuu mun mielestä elokuvan ylikiihdytettyyn toiminta- ja juonenkäännerymistelyyn. Kenenkään henkilön sijaan elokuvan pääosassa kun tuntui olevan ennemminkin toimintakohtaukset ja Bätmänin kuulit vimpaimet. Hirveen pakotetun tuntuista kamaa – varsinkin lopun kaksinaamasekoilut -, enkä tiedä pystyykö elokuvan saamaa hehkutusta teini-iän ylittäneiden keskuudessa perustelemaan muulla kuin jollain oudolla itsesuggestiomielikuvamarkkinointijoukkopsykoosilla. Mitään uutta tuo ei minun mielestä tuonut toimintagenreen ja sarjisleffaksi puolestaan tosikkomainen siihen nähden että elokuvan syvyyssuunta on verrattain litteä. -nestori

  3. heinäkuu 28, 2008 7:25 pm

    Batman-leffoissa tylsintä on just se, että Batman aina lopulta voittaa jollain käteen asennetulla lisälaitteella tai muulla fysiikan lakien kikalla pahiksen, joka on just pari tuntia valmistellut nerokasta suunnitelmaa kaikkien lahtaamiseksi. Fakta vaan on se, että Batmanit on just budjettiensa takia keskinkertaisia leffoja keskinkertaisille ihmisille, eikä niitten hyvis-pahis-asetelmista saa mitään oikeesti henkevää tai moraalista tai romanttista irti.

  4. heinäkuu 28, 2008 7:25 pm

    Batman-leffoissa tylsintä on just se, että Batman aina lopulta voittaa jollain käteen asennetulla lisälaitteella tai muulla fysiikan lakien kikalla pahiksen, joka on just pari tuntia valmistellut nerokasta suunnitelmaa kaikkien lahtaamiseksi. Fakta vaan on se, että Batmanit on just budjettiensa takia keskinkertaisia leffoja keskinkertaisille ihmisille, eikä niitten hyvis-pahis-asetelmista saa mitään oikeesti henkevää tai moraalista tai romanttista irti.

  5. heinäkuu 28, 2008 7:43 pm

    Kiinnostava tuo ajatus metodinäyttelemisestä. Minulla on melkoinen asenneongelma kyseistä näyttelytyyliä kohtaan, tuntuu, että se tuo näyttelijän elokuvan keskeiseksi osaksi ja tekee elokuvasta näyttelijän median (nimenomaan tuo, että metodinäytteleminen vie elokuvataiteen teatteritaiteen puolelle, on osuvasti ilmaistu) sen sijaan, että elokuva olisi monien osien summa ja näyttelijät vain yksi osa.
    Tuo Heath Ledgerin Jokeri-roolin saama palaute toi taas hyvin esiin sen, miten monet tuntuvat arvostavan (elokuva)näyttelemisessä nimenomaan sitä, että näyttelijä pystyy katoamaan täysin roolinsa taakse, luomaan omista henkilökohtaisista ominaisuuksistaan täysin eroavan persoonan. Jos miettii vaikka Henry Fondaa Huuliharppukostajassa, niin hänhän puhuu elokuvassa itselleen tyypillisellä tyylillä ja käveleekin samalla tavalla kuin kaikissa muissa elokuvissaan. Hahmollahan ei (muistaakseni) ole mitään erityisiä mieleenpainuvia tapoja, mutta kyseessä on yhtä kaikki vaikuttava hahmo. Se ei kuitenkaan ole pelkän näyttelijäntyön ansiota vaan yhtä lailla käsikirjoituksen ja ohjauksen.
    Erityisesti joidenkin todellisiin henkilöihin liittyvien elokuvien kohdalla on tullut esiin se, miten näyttelijöistä voidaan tehdä elokuvaa pyörittäviä dynamoita. Suurin osa Capote-elokuvan (en ole nähnyt) saamasta huomiosta kohdistui Philip Seymour Hoffmanin roolisuoritukseen, The Last King of Scotland -elokuvan kohdalla Forest Whitakerin roolisuoritukseen. Ei mieleenpainuva roolisuoritus vielä tee elokuvasta hyvää. Hyvässä elokuvassa on yleensä kaikki kohdallaan ja huonoa ei minun silmissäni kukaan näyttelijä pysty yksin pelastamaan. Ihmettelen myös sitä, kuinka suuresti arvostetaan sitä, että joku näyttelijä pystyy omaksumaan täysin jonkin todellisen henkilön olemuksen (ts. imitoimaan jotakin henkilöä erityisen hyvin). On kuin yllä vedettäisiin esim. Capote-puku, maski, jonka läpi näyttelijän oma olemus ei pääse. Olen melkein sitä mieltä, että mitä kauemmas näyttelijä loittonee ”omasta olemuksestaan”, sitä kauemmaksi hän loittonee myös aitoudesta ja aitojen ihmistunteiden esittämisestä ja sitä vaikeampi katsojan (ainakin minun) on samaistua hahmoon ja tuntea jotain häntä kohtaan. Ihailen melko lailla näyttelijöitä, jotka ”esittävät itseään”, tekevät hahmoista omiaan muuttamatta silti radikaalisti muissa elokuvissaan näkyvää olemustaan.

    • heinäkuu 29, 2008 6:54 am

      Juurikin näin.
      Äärimmäinen antiteesi metodinäyttelemiselle on tietysti Bressonin näyttelijämetodi, eli amatöörejä ja jokaisessa elokuvassa uudet näyttelijät, sillä elokuvien välillä ehtii tapahtua näyttelijässä itsereflektiota, mikä taasen lisää ”valheellisuutta” ja näyttelijä alkaa rakennella itselleen egoa ja lokeroa. Tämän Bresson esti yhden leffan sisällä pelkistämällä näyttelijöistä pois kaikki tunteet ja turhan selkeät sävyt, toistamalla kohtauksia ad infinitum, jolloin efekti oli verrattavissa siihen kun jotain sanaa toistetaan niin kauan, että se menettää merkityksensä.

    • heinäkuu 29, 2008 6:54 am

      Juurikin näin.
      Äärimmäinen antiteesi metodinäyttelemiselle on tietysti Bressonin näyttelijämetodi, eli amatöörejä ja jokaisessa elokuvassa uudet näyttelijät, sillä elokuvien välillä ehtii tapahtua näyttelijässä itsereflektiota, mikä taasen lisää ”valheellisuutta” ja näyttelijä alkaa rakennella itselleen egoa ja lokeroa. Tämän Bresson esti yhden leffan sisällä pelkistämällä näyttelijöistä pois kaikki tunteet ja turhan selkeät sävyt, toistamalla kohtauksia ad infinitum, jolloin efekti oli verrattavissa siihen kun jotain sanaa toistetaan niin kauan, että se menettää merkityksensä.

  6. heinäkuu 28, 2008 7:43 pm

    Kiinnostava tuo ajatus metodinäyttelemisestä. Minulla on melkoinen asenneongelma kyseistä näyttelytyyliä kohtaan, tuntuu, että se tuo näyttelijän elokuvan keskeiseksi osaksi ja tekee elokuvasta näyttelijän median (nimenomaan tuo, että metodinäytteleminen vie elokuvataiteen teatteritaiteen puolelle, on osuvasti ilmaistu) sen sijaan, että elokuva olisi monien osien summa ja näyttelijät vain yksi osa.
    Tuo Heath Ledgerin Jokeri-roolin saama palaute toi taas hyvin esiin sen, miten monet tuntuvat arvostavan (elokuva)näyttelemisessä nimenomaan sitä, että näyttelijä pystyy katoamaan täysin roolinsa taakse, luomaan omista henkilökohtaisista ominaisuuksistaan täysin eroavan persoonan. Jos miettii vaikka Henry Fondaa Huuliharppukostajassa, niin hänhän puhuu elokuvassa itselleen tyypillisellä tyylillä ja käveleekin samalla tavalla kuin kaikissa muissa elokuvissaan. Hahmollahan ei (muistaakseni) ole mitään erityisiä mieleenpainuvia tapoja, mutta kyseessä on yhtä kaikki vaikuttava hahmo. Se ei kuitenkaan ole pelkän näyttelijäntyön ansiota vaan yhtä lailla käsikirjoituksen ja ohjauksen.
    Erityisesti joidenkin todellisiin henkilöihin liittyvien elokuvien kohdalla on tullut esiin se, miten näyttelijöistä voidaan tehdä elokuvaa pyörittäviä dynamoita. Suurin osa Capote-elokuvan (en ole nähnyt) saamasta huomiosta kohdistui Philip Seymour Hoffmanin roolisuoritukseen, The Last King of Scotland -elokuvan kohdalla Forest Whitakerin roolisuoritukseen. Ei mieleenpainuva roolisuoritus vielä tee elokuvasta hyvää. Hyvässä elokuvassa on yleensä kaikki kohdallaan ja huonoa ei minun silmissäni kukaan näyttelijä pysty yksin pelastamaan. Ihmettelen myös sitä, kuinka suuresti arvostetaan sitä, että joku näyttelijä pystyy omaksumaan täysin jonkin todellisen henkilön olemuksen (ts. imitoimaan jotakin henkilöä erityisen hyvin). On kuin yllä vedettäisiin esim. Capote-puku, maski, jonka läpi näyttelijän oma olemus ei pääse. Olen melkein sitä mieltä, että mitä kauemmas näyttelijä loittonee ”omasta olemuksestaan”, sitä kauemmaksi hän loittonee myös aitoudesta ja aitojen ihmistunteiden esittämisestä ja sitä vaikeampi katsojan (ainakin minun) on samaistua hahmoon ja tuntea jotain häntä kohtaan. Ihailen melko lailla näyttelijöitä, jotka ”esittävät itseään”, tekevät hahmoista omiaan muuttamatta silti radikaalisti muissa elokuvissaan näkyvää olemustaan.

Trackbacks

  1. Marraskuun elokuvat osa 1 | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: