Skip to content

Miami Vice

heinäkuu 21, 2008

Michael Mannin Miami Vice on muuten härskin aliarvostettu, mistä seuraa (tai vice versa) että se on myös ”väärinymmärretty”. Sinänsä elokuvat voi ymmärtää väärin vain ymppäämällä niihin liitteitä kuten ”poliisielokuva” tai ennakointeja kuten ”hollywood-rikoselokuva”, jolloin tämän elokuvan tapauksessa voi vain pettyä. Sillä Miami Vice ei ole juonielokuva, genre-elokuva tai oikeastaan edes hollywood-elokuva, Mann vain yrittää tehdä tuon systeemin sisällä ihan oikeita elokuvia, mistä seuraa herkästi  joukko hämmentyneitä katsojia, jotka odottivat a) taitavasti tehtyä toimintaa tai b) vetävää juonta.

Vicessä on kyllä melko perinteinen ja sinänsä solmussa oleva ja kevyeksi jäävä peiteoperaatiojuoni, mutta se ei ole missään vaiheessa erityisen kiinnostava eikä se tunnu painokkaalta, loppua kohden vähenevissä määrin. Paino on aivan muualla. Esimerkiksi siinä, miten Crockett (”se vaalea kyttä”) alkaa vieraalla maaperällä ja vaarallisen peiteoperaation keskellä vokotella vastapoolin kylmää johtoporrasnaista (business-like JA kiinalainen, nippu toiseuksia samassa kasassa). Li Gongin esittämä Isabelle on toki nykyajan femme fatale -variaatio, mutta erityisesti elokuvan alkupuolella niin hyvin tehty, että ainakin tämän katsojan mielestä poliisimiehen touhu on niin järjenvastaista ja samalla täynnä luottamusta itseensä ja surffaamista sen verran oudoilla vesillä, että siinä intuitiivisesti kulminoituvat niin Crockettin tuplaidentiteetti (peiteoperaatio <–> näyttelijäntyö), työn vaarallisuus, huumemiljonäärien elämän omituinen päämäärättömyys, modernin alamaailman bisnesmiesmäinen sekasotkuhierarkia ja ylipäänsä koko Miami. Muutenkin pääsi melkein itku, niin hienosti Li Gongin hahmo vääjäämättä avautuu ja herkistyy, hymykin alkaa pilkahdella. Se tuntuu helvetin profaanilta, kaikki muu on niin painostavaa ja pahaenteistä, on kuin Crockett ja Isabelle rakastuisivat Jupiterin painovoiman alaisina.

Herää myös kiinnostava kysymys kahden päähenkilön tasapainosta ja siitä miten nämä toimivat (vai toimivatko lainkaan) vastavoimina toisilleen, sillä Jamie Foxxin ja Colin Farrellin hahmot eivät todellakaan ole balanssissa. Luulen tämän olevan tuotantokiireen ja toisaalta kasari-tv-sarjan perinnepainon vuoksi syntynyt vahinko: Foxxin hahmo Ricardo on oikeastaan melko turha. Hänen hahmoaan yritetään syventää tavallaan peilaten Farrellin hahmoa, sillä myös Ricardolla on naissuhde, mutta todella köykäisesti juoksussa kusten käsikirjoitettu. Lopussa suhdetta yritetään syventää halvan Lethal Weapon -kliseen kautta, mutta katsojaa kiinnostaa ainoastaan elokuvan koko kaaren ajan kehitelty Crockettin ja Isabellen suhde. Onhan sen asetelmakin paljon kiinnostavampi: vastakohdat rakastuvat. Ricardon rakastettu on puolestaan poliisi tämäkin (molemmat muuten tummia, mikä sekin on ikävystyttävän sopivaa), jolloin minkäänlaista haastetta tai pelkoa ei synny ilmiselvän ”lähimmäisen kautta satuttaminen” (se mainitsemani Lethal Weapon -klisee) lisäksi.

Mitä tulee alkuperäiseen sarjaan, ei elokuva todellakaan ole mikään kasariretroilu eikä liity sarjaan oikeastaan mitenkään pakollisen parivaljakon lisäksi. Rakkausdiskurssin ja huumetrilleri-diskurssin törmäämisten lisäksi kysymyksessä on muotokuva Miamin suurkaupungin heti pintakiillon alla piilevästä puolesta ja sen Etelä-Amerikan köyhiin maihin levittämistä huumerihmoista. Samalla elokuva tuo pintaan harvinaisen vahvasti sen syvän kuilun järjestäytyneen rikollisuuden ja ”normaalin elämän”, vaikkapa itseni välillä. Tietenkin maat, kulttuurit ja kansallisuudet eroavat, mutta meille (ja varmasti valtaosalle amerikkalaisistakin) täysin elokuvissa luotua ja fiktiivistä maailmaa Mann onnistuu jotenkin raottamaan ja läpi näkyy se totaalinen moraalinen ja maailmankatsomuksellinen ero, joka erottaa ainakin minut huumeliikemiehestä, itse asiassa mistä tahansa liikemiehestä. Saati sitten hierarkian alimmalla askelmalla olevasta nyrkkimiehestä. Koin melkein hengenahdistusta kun taas kerran tajusin, millaisten motiivien ajamat ihmiset tätä maailmaa pyörittävät. Sillä vaikka kysymys on representaatiosta ja konventioiden hyväksikäyttämisestä, vaikka elokuvissa konnat ja poliisit ovat komeampia, uskon koska tahansa todellisuuden olevan vielä paljon raadollisempaa. Miami Vice ei ole yhtään sen epätodellisempi dokumenttina kuin Michael Mooren pahimmat 9/11-salaliittoteoriat.

Sillä Hollywood on fiktionluojana ainutlaatuisessa asemassa: se luo muoteja myös rikollisten todellisuuteen. Huumejengit oppivat Scarfacen Tony Montanan maneerit, jengikulttuuri toimii molempiin suuntiin sekä imitoiden elokuviin katuasennetta että elokuvien kautta luoden tylyä estetiikkaa kaduille, oikeat kummisedät haluavat tavata gangsterielokuvien ohjaajat jne.

Sinänsä kaiken tämän voisi tajuta aina poliisielokuvia katsoessa, mutta Mann tekee sen niin hyvin ja niin sulavasti, yleensä vielä yksinkertaisesti ohimennen otettujen kaupunkiotosten kautta, että ymmärrän tuon kaiken välähdyksenomaisesti. Aivan elokuvan loppupuolella on upeita kuvia öisestä autiosta rantahuvilasta, tuulessa hulmuavien palmujen mustista silueteista. Kaikki edellinen on sanottu ja kertautuu noissa kuvissa.      

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    heinäkuu 21, 2008 9:04 pm

    nii
    http://plaza.fi/kaista/elokuvat/arvostelut/miami-vice
    Miksi keskustella, kun voi siteerata itseään?

  2. Nimetön permalink
    heinäkuu 21, 2008 9:04 pm

    nii
    http://plaza.fi/kaista/elokuvat/arvostelut/miami-vice
    Miksi keskustella, kun voi siteerata itseään?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: