Skip to content

Musiikista

heinäkuu 15, 2008

Luultavasti ohimenevää, mutta olen alkanut suhtautua hieman skeptisesti musiikkiin, erityisesti levyltä tulevaan ”populaarimusiikkiin”. Kuten ne kappaleet, joiden parhaat hetket kestävät joitain sekunteja, sitten täytyy taas kuunnella uudelleen ja uudelleen, koko muu kappale on vain nostatusta kohti jotain hetkeä ja kaiken tämän seurauksena tuo autuas hetki vain pakenee entistä kauemmaksi, tai lopulta liian jankkauksen seurauksena menettää merkityksensä. Pahimmassa tapauksessa jää päähän soimaan. En pidä lainkaan siitä, miten päässäni soi jokin sävelmä jatkuvasti. Se on kahle ja neuroosi. Musiikki on niin helppoa, tunnetilojen säädettyä ohjailua ja amplifikaatiota. Jotenkin infantiilia, eräänlaista luovuttamista ja käskyjen ottamista. Tietysti on kiinnostavaa ja mystistäkin, miksi juuri tietyt riffit tai tietty tuotanto tai tietty äänenpaino miellyttävät minua, mistä niiden luoma huone rakentuu. Kimppu muotitietoisuutta, kimppu henkilöhistoriaa.

Väittäisin, että olen kuunnellut vuosi vuodelta vähemmän musiikkia, varsinkin uutta musiikkia. Keskimäärin liitän musiikkiin vahvan nostalgian, tietysti myös siksi, että kuuntelen jatkuvasti vähemmän uusia levyjä ja palaan sen sijaan vanhoihin. Haastatteluista olen huomannut, että näin toimii myös iso osa muusikoista. Sille tosin ei kannata pistää erityisen paljon painoarvoa, sillä rokkareilla on tunnetusti aivan helvetin huono maku niin älynkäytössään kuin kuuntelutottumuksissaankin. Vielä asia erikseen on taipumukseni kuunnella ”uusina” levyinä mieluummin vähintään yli 5 vuotta vanhoja levyjä kuin kaikkein uusimpia.

Kaikki tämä kelaus on seurausta lukemastani John Cagen haastattelukirjasta. Cage piti äänistä enemmän kuin musiikista ja sekä sävelsi että kirjoitti I Chingin ja hallitun sattuman avustuksella. Jostain itämaisesta tendenssistä on kysymys; miksi käyttää propagoitua musiikkia ankkureina ja merkkeinä tietynlaisten olotilojen vahvistamiseen, jos olisi kenties mahdollista tehdä koko olemisesta jatkuvaa, samanarvoista kokemista? Erilaiset kuluttamani musiikit ovat merkkejä, jotka lisään erilaisiin olotiloihin ja haen kuunnellessani musiikkia yleensä haen kulloisellekin olotilalle vastaavaa musiikkia. Väittäisin, että näin toimii valtaosa musiikin kuuntelijoista. Oikeastaan kaikessa musiikissa on inherinttinä hierarkisuus, jos kohta ehkä pikemminkin on kysymys siitä, että tällaisessa kulttuurissa mistä tahansa tulee hierarkista.

Mutta eikö se ole jokseenkin turvallista, eikö se ole jokseenkin ylhäältä anniskeltua? Livemusiikkiin suhtaudun nykyään eri tavalla. Ennen kuuntelin pelkästään levyjä ja jopa halveksuin keikkoja, nykyään voisin oikeastaan siirtyä kuuntelemaan pelkkää livemusiikkia, silloin tällöin. Ainutkertaisuuden ja suuremman ruumiillisuuden lisäksi siinä on enemmän mahdollisuuksia kohdata ihmisiä. Ja tietenkin sellaiset asiat kuten kova äänenvoimakkuus, joka tekee kuulemisesta eri tavalla ruumiillista. Korvatulppien ikuinen dilemma: ilman tulppia korvat tuhoutuvat, tulppien kanssa keikka menettää 85% voimastaan.

Entä elokuva, entä kirjallisuus?

Mainokset
8 kommenttia leave one →
  1. heinäkuu 16, 2008 11:22 am

    en jaksa tähän nyt kauheesti vastata, mutta mielestäni sinä ja john ajattelette nyt kuin formalistit aina ajattelevat; tavallaan missaatte pointin. minulla on ollut vuosikausia sama juttu leffojen kanssa. kokeellisinkin paska vaikuttaa tutulta, vanhan toistolta. vasta nyt olen pääsemässä tuosta yli. tuntuu siltä, että tuohon auttaa vaan se, että uppoutuu syvemmälle ko. taidemuotoon, vaikka pakolla. totta kai on helppo väheksyä jotain, josta jo vuodet on ollut eroamassa.
    ja totta kai se on turvallista, totta kai se on anniskeltua, mutta niin on kaikki, livenä koettu free jazzkin..
    (emmä tiedä onko tässä nyt taas mitään järkeä. olen alusasussa, syön sipsejä ja heräsin just. jos vaikka keittäisin kahvia.)

  2. heinäkuu 16, 2008 11:22 am

    en jaksa tähän nyt kauheesti vastata, mutta mielestäni sinä ja john ajattelette nyt kuin formalistit aina ajattelevat; tavallaan missaatte pointin. minulla on ollut vuosikausia sama juttu leffojen kanssa. kokeellisinkin paska vaikuttaa tutulta, vanhan toistolta. vasta nyt olen pääsemässä tuosta yli. tuntuu siltä, että tuohon auttaa vaan se, että uppoutuu syvemmälle ko. taidemuotoon, vaikka pakolla. totta kai on helppo väheksyä jotain, josta jo vuodet on ollut eroamassa.
    ja totta kai se on turvallista, totta kai se on anniskeltua, mutta niin on kaikki, livenä koettu free jazzkin..
    (emmä tiedä onko tässä nyt taas mitään järkeä. olen alusasussa, syön sipsejä ja heräsin just. jos vaikka keittäisin kahvia.)

  3. heinäkuu 18, 2008 11:57 am

    En ole pyörinyt livejournalissa vähään aikaan mutta nyt pitää varmaan lukee sun merkinnät, öö, puolen vuoden ajalta :p
    Tunnistan tässä vähän omia ajatuskulkujani (vaikka en ole varma mistä johtuu etten mäkään ole kuunnellut paljoa musaa viimeaikoina), jotain vastentahtoisuutta just siihen ”huoneeseen” asettumiseen, ikään kuin (toisteisen) musiikin toisteisuus jotenkin keinotekoisesti sulkisi pois maailman runsauden (truth is fecundity, tai niin edelleen)– toisaalta miksi kuunnella I Chingin sanelemaa musaa musiikkina (ei siis vain ajatuksia herättääkseen) kun voi mennä istumaan katukivelle ja kuunnella yleistä hälinää, ehkä, musiikkina– ehkä johonkin tollaiseen pitäisi pyrkiä, sanotaanko, maailman melodisuuteen. Tittidii!
    Ja toisaalta, poppi on vaan pirun hauskaa! 🙂

  4. heinäkuu 18, 2008 11:57 am

    En ole pyörinyt livejournalissa vähään aikaan mutta nyt pitää varmaan lukee sun merkinnät, öö, puolen vuoden ajalta :p
    Tunnistan tässä vähän omia ajatuskulkujani (vaikka en ole varma mistä johtuu etten mäkään ole kuunnellut paljoa musaa viimeaikoina), jotain vastentahtoisuutta just siihen ”huoneeseen” asettumiseen, ikään kuin (toisteisen) musiikin toisteisuus jotenkin keinotekoisesti sulkisi pois maailman runsauden (truth is fecundity, tai niin edelleen)– toisaalta miksi kuunnella I Chingin sanelemaa musaa musiikkina (ei siis vain ajatuksia herättääkseen) kun voi mennä istumaan katukivelle ja kuunnella yleistä hälinää, ehkä, musiikkina– ehkä johonkin tollaiseen pitäisi pyrkiä, sanotaanko, maailman melodisuuteen. Tittidii!
    Ja toisaalta, poppi on vaan pirun hauskaa! 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: