Skip to content

Mää haluun erittää seittiä sun naamalles

kesäkuu 24, 2008

Kolmannessa Kämähäkkyrämiehessä parhaat hetket ovat ymmärrettävästi ne, jolloin Hämis on ”paha”. Tietenkin vain hetkellisesti, muu olisi rike kaavaa kohtaan ja raskauttaisi katsojaa liikaa. Supersankarielokuvien/sarjakuvan perusmatskua sinänsä: sankari menettää hetkellisesti identiteettinsä eli muuttuu pahaksi ja ehtii siinä samalla satuttaa lähimmäisiään (lopuksi on suoritettava pakolliset apologiarituaalit ennen kuin viimeinen voimainkoitos voi tapahtua). Koska on kysymys anglomoraalin mauttomimmista piirteistä (kutsun tällaista fiktioissa esiintyvää moraalia ns. hollywood-moraaliksi, joskus provokaatiopäissäni hollywoodin juutalaismoraaliksi), esiintyy näissä yhteyksissä ellottavia minänrakennuksen symboleja. Tässä tapauksessa ulkoavaruudesta saapuva musta symbioottimönjä (hämis-mytologiaa tunteville Venom [ei se kaulapantahevibändi] on rakasta peruskauraa), joka ”amplifioi kantajansa negatiivisia luonteenpiirteitä”. Sinänsä Hollywood-moraali ei osaa päättää painottaako sitä, että ”pahuus asuu meissä kaikissa” vaiko sitä, että ”et ollut oma itsesi”. Joka tapauksessa väliin tarvitaan jokin Toinen (jos käyttää kliseisen esoteerista älykköilmaisua ironisesti, tuleeko siitä superklisee joka saa näkökentän värähtelemään, vai onko se vain säälittävää?) ennen kuin päähenkilö voi oikeasti tuulettaa ja viskoa sitä paskaa.

No, koska Sam Raimi ohjaa -> vedetään touhu kieli enemmän tai vähemmän poskessa, tarkoittaa paha tässä tapauksessa tummaa vaatetusta, emohiustyyliä ja lantionheilutusta kuvitteellisen (paitsi katsojille auditiivisen) diskobiitin tahtiin kadulla (sic). Tobey Maguiren ällönössö Peter Parker on kasvatettu sen verran eeppisen sietämättömiin mittoihin (koko kaupungin nysvöin ja tyylittömin jätkä on supersankari, eikö Clark Kent tehnyt sen jo?), että leffan parasta antia on eittämättä se, kun Hämis sitten vihdoin, Venom-puku päällä, vittuilee hetkisen ja pistää ääliömäistä parasta kaveriaan kunnolla pataan. Riemu jää tietenkin varsin lyhyeen. Hollywood-meemi on sen verran vahva tehdasasetus, että yli kaksi tuntia pahaa Hämistä olisi varmasti aika sietämätön kokemus. Mikä on jännittävä piirre moraalissa. Ja jos hetkisen pahistellaan, niin kysymys on heti joko a) antisankarista (mikä on tavallaan metatason juttu) tai b) sosiopatian estetisoimisesta (mikä on sekin täysin postmodernia), mitä harrastetaan esimerkiksi Dexter-sarjassa. Tietenkään mikään tuollainen ei ole yhtään vähemmän kiinnostavaa. Nykyään asiat joko ovat kiinnostavia tai eivät ole, jolloin siirrytän toisten asioiden pariin. Mitään muita arvoja taideteokseen ei jää, jos touhuun päästetään livahtamaan liikaa moralismia, politiikkaa tai metafiktiota.

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. kesäkuu 25, 2008 8:04 am

    Äijä on kriitikko!
    Lisää moralismia, että saadaan lisää sarjamurhaajia!

  2. kesäkuu 25, 2008 8:04 am

    Äijä on kriitikko!
    Lisää moralismia, että saadaan lisää sarjamurhaajia!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: