Skip to content

Käärmeenmuna

Touko 30, 2008

Aliarvostettu Bergmanin* myöhäisteos on outolintu, suurempi tuotanto, jossa on se ”Euroopassa yhteisproduktiona tehdyn historiallisen draaman” paljonpuhuva momentti mukana. Eli häivähdyksiä jälkiäänityksestä, tökeröitä aksentteja, liiaksi leviävää ympäristöä, tapahtumattomuutta. Mutta Bergman on yksinkertaisesti liian valtava, Sven Nykvist on yksinkertaisesti liian suurenmoinen, etteikö tämäkin toimisi. Ja mitä kauhun tiloja siinä saadaankaan luotua!

Tosin huippukohtien ohi ja kuin sivussa vahingossa vuotaen; elokuva on banaaleimmillaan nimenomaan silloin kun se yrittää tehdä piikkiä signaaliin, silloin melkein hävettää. Tämä johtunee osaksi David Carradinen** hapuilevasta roolista. En ole varma onko hän hyvä vaiko kaamea. Hahmossa ei ainakaan ole mitään järkeä, minkä vuoksi se tavallaan pelastuukin. Oikeastaan se on nimenomaan tarpeeksi hahmoton ja tyylitön, jotta (anti)karismaattista renttuestetiikkaakaan ei ehdi syntyä. Carradinen rooli ei ole plus- eikä miinusmerkkinen.

Liv Ullmanilla on tapana vaihtaa itkusta autuaaseen hymyyn, kerran myös tässä elokuvassa (tosin ei niin vaikuttavasti kuin Bergmanin ruotsinkielisessä tuotannossa). Se on hyvin miellyttävää, varsinkin kun en osaa sanoa onko Ullman todella kaunis vaiko vain siedettävän näköinen, onko hän sympaattinen vaiko hieman ellottava, onko hänen suunsa liian iso… Väittäisin että hän on hieman naiivimpi kuin Bergmanin muut naiset, mutta heilahtaa toisaalta nopeasti toiseen napaan. Noissa kohtauksissa on harvinaislaatuista sietämättömyyttä, mikä tietenkin tekee Bergmanista Bergmanin.

Entä ne huippukohdat, ne ovat pikemminkin vire. Ehkä voidaan puhua punctumeista siinä mielessä, etten osaa eritellä niitä enää, enkä muista niitä. Muistan vain, että ne eivät olleet elokuvan dramaattisimmat kohdat, eivätkä käänteentekeviä. Eli tiedän, mitä ne eivät olleet. Varsin synkeä ja ankea elokuva Käärmeenmuna on, siinä on ehkä turhaakin kuravelliä, mutta sitä siivilöi ilokseen. Hauskinta on, että joko kieli (englanti) tai Carradine tekevät elokuvasta hyvin epätyypillisen Bergmanille, se on aivan uudenlainen sointu. Oikeastaan kiintopisteitä ovat vain Ullman ja Nykvist, joskin jälkimmäinen mukautuu kuin matelija. Ehkä se johtuu epätyypllisestä tapahtumapaikasta (Saksa ennen toista maailmansotaa, Hitlerin ensimmäisen epäonnistuneen vallankumousyrityksen aikoihin). Varsin omituinen on myös hieman scifiltä, hieman dystopialta, hieman postmodernilta haiskahtava lopetus, joka on kuin jostain toisesta elokuvasta. Minulle lopetus oli melko samantekevä, koska se ei jatkanut sitä rytmiä mikä minua elokuvassa kiinnosti, vaan toi mukaan jonkinlaisen historiallis-reflektiivisen yhteisöllisyyden sävyn; älyllisyyden ja sen mukana tietynlaisen sopimuksellisuuden. Jos aletaan puhua historiallisista linjoista, varsinkin tässä yhteydessä ja tähän sävyyn, siirrytään väistämättä metaversumiin.

Toisaalta hahmotan elokuvan takaa hämäränä unikuvana, mitä Bergman on kenties yrittänyt tehdä tai sanoa teeman puolesta. Ei ehkä kuitenkaan yhtä selkeästi kuin käärmeenmunan, jonka kalvomaisen ja läpinäkyvän kuoren lävitse näkyy lähes täysin kehittynyt olento.

*Joskin Bergman itse myönsi elokuvan epäonnistuneeksi.
**Dustin Hoffman ja Robert Redford kieltäytyivät roolista, samoin Peter Falk. Richard Harris sairastui juuri kun oli ottamaisillaan roolin. David Carradine nukahteli kuvauksissa jatkuvasti.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: