Skip to content

And when we break we’ll wait for our miracle.

Touko 21, 2008

Olen kuunnellut Jeff Mangumin musikkia ja lukenut hänen haastattelujaan. Aurinko alkaa nousta. Mikä mies, mikä mies. Käsitellä ongelmiansa laulujen avulla noin pyyteettömästi ja ilman taka-ajatuksia, elää sen kautta ja tehdä sitä varten. Siinä ei todellakaan ollut kysymys mistään julkisuudenkammosta kun Mangum pisti Neutral Milk Hotelin telakalle, ainoastaan upean lauluntekijän suunnan ja ajattelutavan muuntumisesta. Luomisen hetket, jotain tiettyä koherenttia päämäärää varten, ovat todellakin lyhyitä ja ohikiitäviä. Kun ihminen todella tekee sen mikä tuntuu tärkeältä, unohtuu lineaarinen kehitys, levy 1 levy 2 levy 3, huvittavan indiesuosion vaaliminen, odotusten täyttyminen.

Asiaan liittyen tai liittymättä olen päivänä muutamana miettinyt, tullessani kirjastosta lukemasta jotain mahdollisimman satunnaista, miten vaikeaa on pitää keskittynyt ja jollain tavalla intiimi kokeminen puhtaana, siihen on heti omasta rauhasta lähtiessä tunkeutumassa hillitön määrä ankeaa paskaa ja ihmisiä, jotka tuntuvat tekevän ties mitä satunnaista ja typerää. Ja silti osa ihmisistä on sielukkaita ja älykkäitä olentoja, mikä tekee kaikesta entistäkin murheellisempaa. Tietynlainen meditatiivinen tila on suurin hyvä, mitä tässä maailmassa voi tehdä tai saavuttaa.

Ansku käsittääkseni tulkitsi Beckettin Endgamen siten, että päähenkilöt ovat hylkiöitä ja kyynikoita, jotka kieltäytyvät vastuusta ja elämisestä maailmassa. Eräänlainen kritiikki, siis. Minulle puolestaan on ollut aina itsestään selvää, että näytelmän maailmassa ei noiden henkilöiden lisäksi ole enää ketään muita, ei voimia tai mahdollisuuksia. Se lienee yleisin ja kliseisin tulkinta Beckettin tuotannosta muutenkin. Tai tässä vertailussa kysymys ei ole ehkä tulkinnasta, ainoastaan perustunteesta. Huoneesta ja olemisesta. Kuten tiedetään, laitan hyvin vähän arvoa erilaisille tulkinnoille. En tiedä onko se merkitsevää, mutta mielestäni tämä kuvastaa hyvin tietynlaista railoa, joka vallitsee yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneen neomarxistin ja solipsistisen runoilijan ajattelun välillä.

Epätasa-arvoisuus, kapitalismi, ilmastonmuutos, liikakansoitus tuntuvat lähinnä asioilta, joita voi käyttää polttoaineena kiinnostuakseen jonkinlaisesta kamppailusta tai yhteisöllisestä toiminnasta. Nehän ovat vain tekosyitä. Ihan kuin jokin muka tulisi valmiiksi, eikä tietenkään tulekaan. Mitä tällä hyvinvoinnilla tekee, miksi se pitisi jakaa muille, mikä utopia sekin on? Tuntuuko lajinjatkaminen oikeasti jonkun mielestä itseisarvolta, fyysisesti ja kouriintuntuvasti, entä kasvissyönti tai jääkiekon maailmanmestaruus? Huvittavaa huomata vajoavansa takaisin lukioaikaiseen nihilismin filosofiaan. On totta, että en usein tiedä miksi kirjoitan esimerkiksi runoja. Toisaalta saan suurta ja syvää riemua siitä ajatuksesta, että pyöritämme tätä suurta koneistoa vain sen vuoksi, että meillä olisi muutamien minuuttien pituisia autuuden hetkiä.

Tämän kirjoittaminen on hyvin ällöttävää, koska intuitiivinen kirjoittaminen on melko mahdotonta, enkä voi sietää tässä tilassa mitään älykästä tai jäsenneltyä. Aivo alkaa heti kelata ties mitä utilitarismeja, negatiivisia dialektiikkoja ja ajattelun pitämistä liikkeessä, sitten tuo kaikki koetetaan oikeuttaa jonkun näennäisloogisen kikan avulla. Varmasti ongelma on siinä, että kaikki tuollainen sulaa osaksi arkea, kaikki säädelty ja rationaalinen, yhteisöllisyys ja kokoustaminen, työnjako ja moraali, aamusta iltaan, tauot, välillä ruokaa. Jos on koettanut rakentaa maailmansa sellaiseksi, että siinä on pelkkää runoa tai musiikkia tai elokuvallisia hetkiä, kenties eskapistiseksi, ei ole ihme jos on melko mahdotonta elää yhtään millään tavalla kun huomaa, miten tavattoman rumaa tämä kaikki on.

Minun maailmassani esteettinen teko on syvin moraalinen teko. Esteettinen on aivan kammottava sana. Tarkoitan sitä, mikä kestää lopputekstien ajan. Oikeanlaisen elokuvan lopputekstien. 

Mainokset
6 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    Touko 21, 2008 4:43 pm

    Hieno merkintä. Solahti Pohjanmaa-kokemukseeni kuin nyrkki näkökenttään.
    tsalo

  2. Nimetön permalink
    Touko 21, 2008 4:43 pm

    Hieno merkintä. Solahti Pohjanmaa-kokemukseeni kuin nyrkki näkökenttään.
    tsalo

  3. Touko 22, 2008 10:11 am

    ”Nehän ovat vain tekosyitä. Ihan kuin jokin muka tulisi valmiiksi, eikä tietenkään tulekaan.”
    Minulle riittää jo se, että ymmärtäisin edes vähän, minkälaisten sääntöjen tai kuviteltujen lakien mukaan täällä mennään. Tai siis, että vaikka tiedostan yhä enemmän ja enemmän, että kaikki täällä tulee menemään joka tapauksessa päin helvettiä, eikä asialle yksi tai kaksi ihmistä edes liittoutuneena voi mitään, niin ymmärrys tästä kaikesta tuo kuitenkin jonkin pervon hyvänolontunteen ja turvan. Se auttaa kestämään sen kaiken helpommin ilman että vain hokisi jossain masentuneesti, että onpa kaikki perseestä, eikä mistään saa mitään otetta, kun ei tiedä asioiden olemuksesta mitään konkreettista. Ymmärrän senkin, että maailmasta on vaikea sanoa mitään pysyvää ja yhteiskunnalliset totuudet kestävät vain lyhyen hetken (esimerkiksi yhden sukupolven ajan), jolloin ikuisempia totuuksia on helpompi löytää estetiikasta ja taiteesta. Mutta onko asian pysyvyys lopulta sekään mikään itseisarvo, jos se ei kuitenkaan kiinnity kuin osin tai hyvin heikosti tähän konkreettiseen hetkeen, missä joudumme elämään? Eikö sekin ole vain jonkinlaista pakoa?

    • Touko 22, 2008 11:09 am

      kuka sanoi, että esteettiset kokemukset olisivat pysyviä? nehän vasta katoavia ovatkin.
      samainen beckett muuten sanoi, että ”ideat kiinnostavat minua, vaikken niihin uskokaan”. ymmärrän kyllä sen, niin minuakin. ehkä juuri siksi dekonstruktio kiinnosti minua aina enemmän kuin mikään kouriintuntuva.

    • Touko 22, 2008 11:09 am

      kuka sanoi, että esteettiset kokemukset olisivat pysyviä? nehän vasta katoavia ovatkin.
      samainen beckett muuten sanoi, että ”ideat kiinnostavat minua, vaikken niihin uskokaan”. ymmärrän kyllä sen, niin minuakin. ehkä juuri siksi dekonstruktio kiinnosti minua aina enemmän kuin mikään kouriintuntuva.

  4. Touko 22, 2008 10:11 am

    ”Nehän ovat vain tekosyitä. Ihan kuin jokin muka tulisi valmiiksi, eikä tietenkään tulekaan.”
    Minulle riittää jo se, että ymmärtäisin edes vähän, minkälaisten sääntöjen tai kuviteltujen lakien mukaan täällä mennään. Tai siis, että vaikka tiedostan yhä enemmän ja enemmän, että kaikki täällä tulee menemään joka tapauksessa päin helvettiä, eikä asialle yksi tai kaksi ihmistä edes liittoutuneena voi mitään, niin ymmärrys tästä kaikesta tuo kuitenkin jonkin pervon hyvänolontunteen ja turvan. Se auttaa kestämään sen kaiken helpommin ilman että vain hokisi jossain masentuneesti, että onpa kaikki perseestä, eikä mistään saa mitään otetta, kun ei tiedä asioiden olemuksesta mitään konkreettista. Ymmärrän senkin, että maailmasta on vaikea sanoa mitään pysyvää ja yhteiskunnalliset totuudet kestävät vain lyhyen hetken (esimerkiksi yhden sukupolven ajan), jolloin ikuisempia totuuksia on helpompi löytää estetiikasta ja taiteesta. Mutta onko asian pysyvyys lopulta sekään mikään itseisarvo, jos se ei kuitenkaan kiinnity kuin osin tai hyvin heikosti tähän konkreettiseen hetkeen, missä joudumme elämään? Eikö sekin ole vain jonkinlaista pakoa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: