Skip to content

Ajatus Seppukusta

maaliskuu 6, 2008

Masaki Kobayashin Seppukussa vanha samurai tekee kaiken samuraikoodin, moraalin ja kunnian mukaisesti, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska vastassa olevan klaanin kamariherra pelaa täysin toisenlaista peliä. Hänelle koodi ja kunnia ovat tärkeitä vain niin kauan kuin niillä voi pönkittää omaa asemaansa. Mahdollisesti kamariherra ajattelee olevansa kunniakas ja oikeudenmukainen, mutta lopussa on hyvin selvää, että hän edustaa mitä alhaisimpaa elämänmuotoa: yhteisöllisten rakenteiden kautta ajattelevaa ja niitä manipuloivaa keinottelijaa, johon on vaikea tehdä vaikutusta, koska hänellä ei ole omatuntoa tai sielua, eikä hän täten voi todella oppia mitään tai jalostua mitenkään.

Vanha samurai päihittää klaanin kolme parasta miekkamiestä kaksintaistelussa, mutta jättää nämä henkiin ja leikkaa näiden hiuskiehkurat. Samuraille tämä on häpeä, jota edes kuolema ei voi pyyhkiä. Kamariherra ei kuitenkaan meinaakaan ottaa tästä opetuksesta onkeensa. Toisin sanoen hän ei antaudu häpeän edessä eikä edes harkitse itse tekevänsä seppukua, vaan yksinkertaisesti peittää tosiasiat ja kehittää tilalle kulissitarinan. Näin toimii kaupankäynti.

Romanttisesti ajattelevat sanoisivat, että kyllä totuus tulee julki, kyllä sivustakatsojat puhuvat ja kuiskuttelevat. Mutta en usko siihen. Uskon, että sekin on vain tehtailtu myytti jota on levitetty tarinoihin, jotta ihmiset alkaisivat luottaa tällaiseen ”välttämättömästi toteutuvaan” oikeuteen. Jotta lampaat voisivat huijata itseään luulottelemalla, että ovat oikeasti yksilöitä.

Miten oikeamieliset voivat saada minkäänlaista lunastusta, jos vastassa on järjestelmä? Ainoastaan jatkamalla uhrejaan.

Advertisements
12 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    maaliskuu 6, 2008 4:26 pm

    Mutta ajattelethan itsekin vallan romanttisesti: on olemassa oikeita yksilöitä ja lampaita. Samurai edustaa yksilöllisyyttä ja kunniaa, kamariherra yhteisöllistä ajattelua ja ”kaupankäyntiä”. Mikä olisi tämän romanttisempaa?
    Itseäni on hiukan häirinnyt tuo samuraikulttuurin (usein jälkiviisas) ihannointi. Tiedä vaikka suurin osa heistä oli oikeasti luonnevikaisia, väkivaltaisia psykopaatteja.
    Lännenelokuvissa on jo 50-luvulta lähtien kritisoitu ja parodioitu asesankarin myyttiä. Onko samurai meille enemmän ”vieras” että suhtaudumme siihen vain ihannoivasti?
    Oma muistikuvani esim. Kurosawan leffoista on, että samurai on niissä usein hyvin kyyninen ja opportunistinen. (Toisaalta, Kurosawa katsoikin länsimaisia westernejä ja otti vaikutteita niistä.)
    Kuten monet muutkin ”kunnialle” perustuvat järjestelmät, samuraiden arvot vaikuttavat tarkemmin katsottuna sattumanvaraisilta: rituaalit (hiusten leikkaaminen) alkavat elää omaa elämäänsä. Samuraikoodin dramatisoiminen on itsessään ehkä jonkinlainen ”kulissitarina”.
    En ole käsittelemääsi filmiä nähnyt, joten no comment siihen suuntaan. Tietysti samuraihahmoja voi käyttää allegorisesti kommentoimaan nykymaailman todellisuutta, mihin ehkä tässä viittaatkin.

    • maaliskuu 7, 2008 11:25 am

      ”Mutta ajattelethan itsekin vallan romanttisesti: on olemassa oikeita yksilöitä ja lampaita. Samurai edustaa yksilöllisyyttä ja kunniaa, kamariherra yhteisöllistä ajattelua ja ”kaupankäyntiä”. Mikä olisi tämän romanttisempaa?”
      Niin no romanttista se on ehkä siinä mielessä, että se on varsin kyynistä. Ja tietenkin myös täysin totuudenmukaista, jos minulta kysytään. Suotakoon minulle sen verran romantiikkaa. Eikä romanttisuuden positiivisuus asiassa a sulje pois romanttisuuden negatiivisuutta asiassa b.
      Sinänsä samuraiden aktuaalinen henkilöhistoria tai mielenvikaisuus ei ole fiktion kannalta kiinnostavaa, koska kysymyksessä ei ole ihmisryhmän ihannointi, vaan taiteellinen väline. Lisäksi japanilaisille ohjaajille oivallinen väline, koska mikään ei liene ”japanilaisempaa” kuin samurait. Tietenkin kaikki nämä paremmat japsiohjaajat suhtautuvat varauksella samuraihin, niin myös Kobayashi tässä: edelle ajaa jonkinlainen humanismi ja isällisyys.
      Vanha samurai välittää ensi sijassa perheestään ja on jo jättänyt taakseen samuraikoodin kurinalaisuudet (lisäksi hän on ronin), mutta hän joutuu asioimaan toisen samuraikiltan kanssa, joka puolestaan noudattaa sääntöjä anaalisuuteen asti. MUTTA kilta tarpeen vaatiessa kiertää ja manipuloi niitä eikä siis loppujen lopuksi noudata minkäänlaista kunniaa, toisin kuin vanha samurai, joka tekee kaiken koodin mukaan, hieman ehkä huvittuneenakin. Ja lopulta kärsii siitä.
      Varsinainen kulissitarina näissä touhuissa nykyään alkaa olla pikemminkin tuo mainitsemasi kritiikki ja parodia; ironian ja reflektiivisyyden keinoin banalisoidaan vähitellen kaikki arvokas, vaikka ajatus taustalla olisikin jalo. Toisaalta tuota antisankarointia tekevät myös suuret ohjaajat, mutta heille se suotakoon. Todellinen taide on toinen juttu, näsäviisas näpertely toinen.

      • Nimetön permalink
        maaliskuu 7, 2008 2:22 pm

        Mielestäni postauksesi ovat (paitsi hyviä myös) romanttisia sikäli, että ne
        a) käyttävät vahvoja vastakohta-asetelmia, jotka esität hyvin voimakkaasti ja tunteellisesti, kuten
        ”todellinen taide” vs. ”näsäviisas näpertely”
        ja
        b) tuntuvat pitävän itseisarvona yksilöllisyyttä, erillisyyttä;
        tällainen ajattelu pukeutuu myös vastakohtiin: yksilöllä on kunniantuntoa, yhteiskunnalla vain kaksinaismoraalia.
        Ei siinä etteikö oma tapani ajatella olisi usein samanlainen. Mutta haluan varoittaa, samalla itseäni katsos, siitä millaisia yksinkertaistuksia tällainen ajattelumalli tuottaa.
        (Onhan kauppiaillakin, jopa aikamme inhoilla suurkapitalisteilla, aina ollut jonkinlainen moraalinen näkemys ja maailmankuva, jolla perustella ratkaisunsa itselleen. Eikä se aina ole edes kaikista ilmeisimmistä päästä.)
        Kirjoitat:
        ”Varsinainen kulissitarina näissä touhuissa nykyään alkaa olla pikemminkin tuo mainitsemasi kritiikki ja parodia.”
        Tämä on erittäin olennainen huomio. Ironia ja parodisuus ovat joskus liian helppoja ratkaisuja. Voi olla, että erityisesti nykytaide sortuu halpaan ironiaan osoittaakseen nokkeluuttaan.
        Mutta tuo että ”todellinen taide on toinen juttu”, on kinkkinen asia.
        P.S.
        Inhoan muuten sanaa ”suuri” taiteen yhteydessä; jos jaksat niin tsekkaa bloggaukseni aiheesta.
        http://sisyfoksenkivi.blogspot.com/2008/02/suurempi.html

      • maaliskuu 7, 2008 2:44 pm

        joop, olen kyllä joutunut palaamaan dekonstruktiivisen relativismin kehiltä takaisin yksilöajatteluun mitä moraaliin tulee. pidän itseisarvona yksilöllisyyttä ja ajatusrakenteiden taakse näkemistä, enkä usko demokratiaan, massan oikeassa olemiseen tai mihinkään muuhunkaan kädenlämpöiseen höpötykseen tai hyssyttelyyn, joka vain kasvattaa lumipalloefektiä, joka myös länsimaisena tuhoajasivilisaationa tunnetaan. toisaalta myös yksittäisillä taiteilijoilla tuntuu vuosi vuodelta olevan vähemmän sanottavaa ja kosketuspintaa yhtään mihinkään muuhun kuin muodikkaisiin kysymyksiin.
        eli joo, en yritäkään nykyään perustella rationaalisesti tai loogisesti tai tieteellisen pätevästi, koska kaikessa on loppujen lopuksi kysymys henkilökohtaisesta valinnasta, TUNTEESTA siitä mikä on oikein. mielipide on jokaisella kuten myös peräreikäkin, mutta toisaalta jokainen osaa myös pyöritellä ajattelu/perustelu/väittelykuvioita ja keskimäärin minkä tahansa kuvion saa perusteltua, kunhan perehtyy siihen tarpeeksi. tarvittaessa voidaan ottaa mukaan ironia, jolloin kiepautus on vielä helpompaa (ja astutaan myös eräänlaisen muodikkuuden alueelle).
        kuten olen usein sanonut, yksikin pieni lipsahdus on turmiollinen, eksponentiaalisesti turmiollinen mitä enemmän ihmisiä on. näistä pienistä hasseista syntyy helvetti. mutta minkäs teet, kaikki lipsuttelevat jatkuvasti, minä tuskin yhtään sen vähempää kuin muutkaan.

      • maaliskuu 7, 2008 2:57 pm

        eli sinänsä nää mun sepustukset on aika poliittisiakin: niissä on aika selkeät vastakkaisparit, joita en yleensä erityisemmin jaksa edes perustella.
        mikä taas johtuu siitä, että jotenkin vähän oletan lukijoideni osaavan ajatella itsekin. se tuntuu helposti lukijan aliarvioimiselta, jos jatkuvasti selittää sitä, miksi tarkovski tai bergman ovat ”suuria” taiteilijoita ja miksi joku muu ei. eniten vihaan kuitenkin sitä, että toistan itseäni.

      • maaliskuu 7, 2008 2:57 pm

        eli sinänsä nää mun sepustukset on aika poliittisiakin: niissä on aika selkeät vastakkaisparit, joita en yleensä erityisemmin jaksa edes perustella.
        mikä taas johtuu siitä, että jotenkin vähän oletan lukijoideni osaavan ajatella itsekin. se tuntuu helposti lukijan aliarvioimiselta, jos jatkuvasti selittää sitä, miksi tarkovski tai bergman ovat ”suuria” taiteilijoita ja miksi joku muu ei. eniten vihaan kuitenkin sitä, että toistan itseäni.

      • Nimetön permalink
        maaliskuu 7, 2008 4:08 pm

        Ei kaiken tarvitsekaan olla loogista tai tieteellisesti pätevää…eikä varsinkaan blogitekstissä, jolla on ihan muunlaisia tarkoituksia.
        Jatkanpa nyt kuitenkin, kun alkuun pääsimme:
        Dekonstruktiivinen relativismi ei kait ole ainoa vaihtoehto.
        Tunteet eivät ole teoreettisia mutta se ei tarkoita, että ne olisivat täysin yksilöllisiä. Tunteet eivät myöskään ole erillään mielipiteistä, eikös se ole pikemminkin erottamaton yhtälö.
        Jonkinlainen teoria tulee välttämättömäksi esimerkiksi siinä kohdassa, kun kysyy itseltään: miksi tunnen näin? onko tälle perustelua?
        Kukaan meistä ei varmasti näe kaikkien ajatusrakenteiden taakse! Tässä lienet samanmielinen. Emme voisi tässä vaihtaa ajatuksia ilman jonkinlaisten ajatusrakenteiden jakamista. Yksilöllisyyteen uskominen, esimerkiksi, on ajatusrakenne.
        Rationaalista perustelua ei mielestäni pitäisi hylätä tunteen nimissä. Eikö se olisi kaiken itsekritiikin hylkäämistä. Meillä kaikilla kun on myös tunteita, jotka ovat oikeasti vaarallisia, eivätkä millään tavalla liity siihen mikä on meistä ehkä oikein. Ainakaan moraalista ajattelua en lähtisi tunteen varaan laskemaan.
        Ja vielä: muodikkaat kysymykset eivät välttämättä ole sieltä huonoimmasta päästä. On kysymyksiä ja vastauksia, jotka riippuvat ajassa toisia selkeimpinä. Voi olla, että ne toimivat verhona, jotka peittävät toisia kysymyksiä, mutta eivät pelkästään.
        Kriittinen aikalaisnäkemys on usein juuri sellainen, että nähdään vain ne verhot.
        Itselleni esimerkiksi moni kirjallisuuden ”suurista” 😉 tekijöistä on kiinnostavia oman aikansa edustajina, jonka tekstien kiinnostavuus ei ole (ainakaan pelkästään) yksilöllisessä neroudessa vaan siinä millaisia maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ja kulttuurisia ideoita ne ilmentävät. Homeros, Shakespeare, Goethe, Austen…

      • Nimetön permalink
        maaliskuu 7, 2008 4:08 pm

        Ei kaiken tarvitsekaan olla loogista tai tieteellisesti pätevää…eikä varsinkaan blogitekstissä, jolla on ihan muunlaisia tarkoituksia.
        Jatkanpa nyt kuitenkin, kun alkuun pääsimme:
        Dekonstruktiivinen relativismi ei kait ole ainoa vaihtoehto.
        Tunteet eivät ole teoreettisia mutta se ei tarkoita, että ne olisivat täysin yksilöllisiä. Tunteet eivät myöskään ole erillään mielipiteistä, eikös se ole pikemminkin erottamaton yhtälö.
        Jonkinlainen teoria tulee välttämättömäksi esimerkiksi siinä kohdassa, kun kysyy itseltään: miksi tunnen näin? onko tälle perustelua?
        Kukaan meistä ei varmasti näe kaikkien ajatusrakenteiden taakse! Tässä lienet samanmielinen. Emme voisi tässä vaihtaa ajatuksia ilman jonkinlaisten ajatusrakenteiden jakamista. Yksilöllisyyteen uskominen, esimerkiksi, on ajatusrakenne.
        Rationaalista perustelua ei mielestäni pitäisi hylätä tunteen nimissä. Eikö se olisi kaiken itsekritiikin hylkäämistä. Meillä kaikilla kun on myös tunteita, jotka ovat oikeasti vaarallisia, eivätkä millään tavalla liity siihen mikä on meistä ehkä oikein. Ainakaan moraalista ajattelua en lähtisi tunteen varaan laskemaan.
        Ja vielä: muodikkaat kysymykset eivät välttämättä ole sieltä huonoimmasta päästä. On kysymyksiä ja vastauksia, jotka riippuvat ajassa toisia selkeimpinä. Voi olla, että ne toimivat verhona, jotka peittävät toisia kysymyksiä, mutta eivät pelkästään.
        Kriittinen aikalaisnäkemys on usein juuri sellainen, että nähdään vain ne verhot.
        Itselleni esimerkiksi moni kirjallisuuden ”suurista” 😉 tekijöistä on kiinnostavia oman aikansa edustajina, jonka tekstien kiinnostavuus ei ole (ainakaan pelkästään) yksilöllisessä neroudessa vaan siinä millaisia maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ja kulttuurisia ideoita ne ilmentävät. Homeros, Shakespeare, Goethe, Austen…

      • maaliskuu 7, 2008 2:44 pm

        joop, olen kyllä joutunut palaamaan dekonstruktiivisen relativismin kehiltä takaisin yksilöajatteluun mitä moraaliin tulee. pidän itseisarvona yksilöllisyyttä ja ajatusrakenteiden taakse näkemistä, enkä usko demokratiaan, massan oikeassa olemiseen tai mihinkään muuhunkaan kädenlämpöiseen höpötykseen tai hyssyttelyyn, joka vain kasvattaa lumipalloefektiä, joka myös länsimaisena tuhoajasivilisaationa tunnetaan. toisaalta myös yksittäisillä taiteilijoilla tuntuu vuosi vuodelta olevan vähemmän sanottavaa ja kosketuspintaa yhtään mihinkään muuhun kuin muodikkaisiin kysymyksiin.
        eli joo, en yritäkään nykyään perustella rationaalisesti tai loogisesti tai tieteellisen pätevästi, koska kaikessa on loppujen lopuksi kysymys henkilökohtaisesta valinnasta, TUNTEESTA siitä mikä on oikein. mielipide on jokaisella kuten myös peräreikäkin, mutta toisaalta jokainen osaa myös pyöritellä ajattelu/perustelu/väittelykuvioita ja keskimäärin minkä tahansa kuvion saa perusteltua, kunhan perehtyy siihen tarpeeksi. tarvittaessa voidaan ottaa mukaan ironia, jolloin kiepautus on vielä helpompaa (ja astutaan myös eräänlaisen muodikkuuden alueelle).
        kuten olen usein sanonut, yksikin pieni lipsahdus on turmiollinen, eksponentiaalisesti turmiollinen mitä enemmän ihmisiä on. näistä pienistä hasseista syntyy helvetti. mutta minkäs teet, kaikki lipsuttelevat jatkuvasti, minä tuskin yhtään sen vähempää kuin muutkaan.

      • Nimetön permalink
        maaliskuu 7, 2008 2:22 pm

        Mielestäni postauksesi ovat (paitsi hyviä myös) romanttisia sikäli, että ne
        a) käyttävät vahvoja vastakohta-asetelmia, jotka esität hyvin voimakkaasti ja tunteellisesti, kuten
        ”todellinen taide” vs. ”näsäviisas näpertely”
        ja
        b) tuntuvat pitävän itseisarvona yksilöllisyyttä, erillisyyttä;
        tällainen ajattelu pukeutuu myös vastakohtiin: yksilöllä on kunniantuntoa, yhteiskunnalla vain kaksinaismoraalia.
        Ei siinä etteikö oma tapani ajatella olisi usein samanlainen. Mutta haluan varoittaa, samalla itseäni katsos, siitä millaisia yksinkertaistuksia tällainen ajattelumalli tuottaa.
        (Onhan kauppiaillakin, jopa aikamme inhoilla suurkapitalisteilla, aina ollut jonkinlainen moraalinen näkemys ja maailmankuva, jolla perustella ratkaisunsa itselleen. Eikä se aina ole edes kaikista ilmeisimmistä päästä.)
        Kirjoitat:
        ”Varsinainen kulissitarina näissä touhuissa nykyään alkaa olla pikemminkin tuo mainitsemasi kritiikki ja parodia.”
        Tämä on erittäin olennainen huomio. Ironia ja parodisuus ovat joskus liian helppoja ratkaisuja. Voi olla, että erityisesti nykytaide sortuu halpaan ironiaan osoittaakseen nokkeluuttaan.
        Mutta tuo että ”todellinen taide on toinen juttu”, on kinkkinen asia.
        P.S.
        Inhoan muuten sanaa ”suuri” taiteen yhteydessä; jos jaksat niin tsekkaa bloggaukseni aiheesta.
        http://sisyfoksenkivi.blogspot.com/2008/02/suurempi.html

    • maaliskuu 7, 2008 11:25 am

      ”Mutta ajattelethan itsekin vallan romanttisesti: on olemassa oikeita yksilöitä ja lampaita. Samurai edustaa yksilöllisyyttä ja kunniaa, kamariherra yhteisöllistä ajattelua ja ”kaupankäyntiä”. Mikä olisi tämän romanttisempaa?”
      Niin no romanttista se on ehkä siinä mielessä, että se on varsin kyynistä. Ja tietenkin myös täysin totuudenmukaista, jos minulta kysytään. Suotakoon minulle sen verran romantiikkaa. Eikä romanttisuuden positiivisuus asiassa a sulje pois romanttisuuden negatiivisuutta asiassa b.
      Sinänsä samuraiden aktuaalinen henkilöhistoria tai mielenvikaisuus ei ole fiktion kannalta kiinnostavaa, koska kysymyksessä ei ole ihmisryhmän ihannointi, vaan taiteellinen väline. Lisäksi japanilaisille ohjaajille oivallinen väline, koska mikään ei liene ”japanilaisempaa” kuin samurait. Tietenkin kaikki nämä paremmat japsiohjaajat suhtautuvat varauksella samuraihin, niin myös Kobayashi tässä: edelle ajaa jonkinlainen humanismi ja isällisyys.
      Vanha samurai välittää ensi sijassa perheestään ja on jo jättänyt taakseen samuraikoodin kurinalaisuudet (lisäksi hän on ronin), mutta hän joutuu asioimaan toisen samuraikiltan kanssa, joka puolestaan noudattaa sääntöjä anaalisuuteen asti. MUTTA kilta tarpeen vaatiessa kiertää ja manipuloi niitä eikä siis loppujen lopuksi noudata minkäänlaista kunniaa, toisin kuin vanha samurai, joka tekee kaiken koodin mukaan, hieman ehkä huvittuneenakin. Ja lopulta kärsii siitä.
      Varsinainen kulissitarina näissä touhuissa nykyään alkaa olla pikemminkin tuo mainitsemasi kritiikki ja parodia; ironian ja reflektiivisyyden keinoin banalisoidaan vähitellen kaikki arvokas, vaikka ajatus taustalla olisikin jalo. Toisaalta tuota antisankarointia tekevät myös suuret ohjaajat, mutta heille se suotakoon. Todellinen taide on toinen juttu, näsäviisas näpertely toinen.

  2. Nimetön permalink
    maaliskuu 6, 2008 4:26 pm

    Mutta ajattelethan itsekin vallan romanttisesti: on olemassa oikeita yksilöitä ja lampaita. Samurai edustaa yksilöllisyyttä ja kunniaa, kamariherra yhteisöllistä ajattelua ja ”kaupankäyntiä”. Mikä olisi tämän romanttisempaa?
    Itseäni on hiukan häirinnyt tuo samuraikulttuurin (usein jälkiviisas) ihannointi. Tiedä vaikka suurin osa heistä oli oikeasti luonnevikaisia, väkivaltaisia psykopaatteja.
    Lännenelokuvissa on jo 50-luvulta lähtien kritisoitu ja parodioitu asesankarin myyttiä. Onko samurai meille enemmän ”vieras” että suhtaudumme siihen vain ihannoivasti?
    Oma muistikuvani esim. Kurosawan leffoista on, että samurai on niissä usein hyvin kyyninen ja opportunistinen. (Toisaalta, Kurosawa katsoikin länsimaisia westernejä ja otti vaikutteita niistä.)
    Kuten monet muutkin ”kunnialle” perustuvat järjestelmät, samuraiden arvot vaikuttavat tarkemmin katsottuna sattumanvaraisilta: rituaalit (hiusten leikkaaminen) alkavat elää omaa elämäänsä. Samuraikoodin dramatisoiminen on itsessään ehkä jonkinlainen ”kulissitarina”.
    En ole käsittelemääsi filmiä nähnyt, joten no comment siihen suuntaan. Tietysti samuraihahmoja voi käyttää allegorisesti kommentoimaan nykymaailman todellisuutta, mihin ehkä tässä viittaatkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: