Skip to content

Du läävände

helmikuu 23, 2008

En oikein tiedä onko Roy Anderssonille tapahtunut jotain. Vuoden 2000 Toisen kerroksen lauluja on mestarillinen elokuva ja tärkeä moraliteetti lähes kaikesta, vahvimmin kristitystä sosiaalidemokraatti-Ruotsista. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että minulla on elokuvan näkemisestä joitain vuosia, joten en välttämättä pitäisi siitä enää. Mutta luotan tässä tapauksessa tuolloisiin vahvoihin vaikutelmiin ja puhun siitä mestariteoksena.

Anderssonin uusin elokuva Sinä elävä on nimittäin masentavan keskinkertainen, eikä se osoita minkäänlaista taiteellista kehittymistä mihinkään suuntaan. Pikemminkin se jatkaa Anderssonin vahvasti estetisoituja Arla-kuvaelmia niin pitkälle, että tuloksena on enää tilkkutäkillinen löysiä sketsejä ja lähes-sketsejä, jotka eivät enää naurata, mutta eivät toisaalta itsestäänselvyydessään läpivalaisekaan mitään.

Kaikesta haisee lävitse turvallisuus, asettuminen ja väkisinnaurattaminen. Anderssonin moralismista on karissut kaikki armottomuus kun tilalle on marssitettu sellaisia asioita kuten amatöörinäyttelijöitä ja entistä absurdimpia elementtejä. Edellinen on silkka poliittinen kannanotto (”Ruotsissa on noin yhdeksän miljoonaa asukasta, mutta vain 5000 näyttelijää”), ei bressonlainen esteettinen totaliteetti. Jälkimmäinen on jonkinlaista b-luokan Buñuelia tai c-luokan Monty Pythonia ja entisestään vahvistaa elokuvan hetkellisyyttä ja artiklamaisuutta.

Esimerkiksi oikeussalikohtaus, jossa tuomarit lupsakkaasti jutustellen tuomitsevat miehen omaisuuden tuhoamisesta kuolemaan ja heille tuodaan samalla isot tuopilliset olutta. Miten hulvattoman kohtaukset tästä olisikaan Monty Python -ryhmä luonut! Anderssonin elokuvassa mieleeni tulee vain kysymys ”miksi tässä on tällainen kohtaus ja miksi se on näin banaali?” Toisaalta se oli silti elokuvan hauskimpia hetkiä.

Paras kohtaus on se unikohtaus, jossa gootahtava nuoripari on häämatkalla liikkuvassa talossaan, kuin junassa, ja koko kaupunki tulee ikkunan taaksen onnittelemaan. Rokkarimies soittelee ällöttäviä kitarafiilistelysooloja ja morsio fiilistelee muuten vain. Kohtaukseen on ladattu myös paljon muuta, kuten jopa uneen hiipivää pettymystä (mies vain hymyilee kun morsian puhuu ja soittelee kitarallaan, mutta voihan olla ettei morsian haluakaan hänen tekevän muuta). Se on elokuvan kohtauksista vähiten alleviivattu ja siihen on päässyt mukaan pisara runouttakin, jotain salattua.

Noin muuten olin keskimäärin tylsistynyt. Se on varsin vakavaa ottaen huomioon, että nyt on kyseessä ohjaaja, joka pyrkii taistelemaan kaikenlaista tylsistymistä vastaan. Mutta sekin on aina vaarana ironiassa. Mitä muutakaan se voisi olla, jos kuvaamalla harmaita tiloja ja ”rumia” ja ”normaaleja” ihmisiä entisestään ankeuttamalla yritetään taistella näitä nimenomaisia asioita vastaan?

Kannattaa silti lukaista:
Anderssonin haastattelu Turun Sanomista.
Sekä Finnsanityn kirjoitus aiheesta. 

Advertisements
19 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    helmikuu 23, 2008 2:27 pm

    Asiaa vain sivuten: Mitäs vikaa amatöörinäyttelijöissä on? Ammattilaiset maneereineen ovat muovia (taas ne esittää siellä telkkarissa, ne samat jätkät), kuten 99% hollywood elokuvista – vaikka kyllä sekin toimii, kuten muovikin toimii. Vetoaminen johonkin älylliseen ”bressonilaiseen esteettiseen totaliteettiin” ei ole mikään perustelu – ainakaan ilman perustelua. Mollbergin Maa on syntinen laulu on väkevä pitkälti siksi että siinä on sellaisia karunaamaisia lapinjätkiä että sellaisia ei teatterikoulun penkillä leivota. Kiarostami, Panahi, Reygadas, Seidl kaikki käyttävät ei-ammattilaisia, ja vittu että toimii. Vittuun Brando. Vittu. Moi.
    – Nestori

    • Nimetön permalink
      helmikuu 23, 2008 2:33 pm

      Toisen kerroksen lauluissakin oli ei-ammattilaisia. Bressonlainen esteettinen totaliteetti sittenkin(?). Voihan sitä lehdille puhua.

      • helmikuu 23, 2008 6:38 pm

        Ei amatöörinäyttelijöissä ole vikaa. Siitä ei ollut kysymys. Mutta siinä on, jos kyseessä on tuollainen poliittinen veto. Se oli oikeastaan vain esimerkki tuosta Anderssonin touhusta. Koetetaan tehdä taidetta myös kaikilla mahdollisilla ulkotaiteellisilla poliittisilla vedoilla. Ei se ole oikeastaan tärkeää. Tärkeää kuitenkin vain on, että se on aika paska leffa. Jos sekään nyt on tärkeää. Olen tämän mielipiteeni kanssa aika yksin, koska se on niin puhuttelevaa kuvastoa. Ja helppoa tehdä. Siinähän ne amatöörinäyttelijät toimivat kuin muutkin näyttelijät, jos ohjaaja vain tietää mitä tekee. Oikeastaan ei ole mitään muuta keinoa tehdä kunnollista elokuvaa kuin käyttää amatöörinäyttelijöitä tai näyttelijöitä, jotka eivät ole vielä mytologiansa vankeja.
        Bressonin näyttelijäestetiikkaa en jaksanut selittää, koska oletan että elokuvasta jotain tietävät ihmiset tietävät automaattisesti mistä siinä on kysymys. Sitä paitsi olen puhunut siitä tässä samaisessa blogissa sen verran, etten haluaisi toistaa itseäni enää tavallista enempää. Pahoittelen, jos se oli epäselvää. Kysymys ei ole mistään ”älyllisestä”. Jos haluat moisia tekosyitä erimielisyydellesi tai ymmärtämättömyllesi luoda, niin siitä vain. Se ei ole minun ongelmani.
        Minun kanssani ei muutenkaan kannata tulla keskustelemaan lupsakkaasti epä-älyllisyys tanassa, koska en pidä sitä itsessäni instituution merkkinä tai itsesuojelurefleksinä, vaan ainoana keinona olla muuta kuin lammas.
        Bressonista olen kirjoitellut ainakin seuraavaa: http://neliapina.livejournal.com/tag/robert+bresson

      • Nimetön permalink
        helmikuu 23, 2008 8:19 pm

        En osaa lukea Anderssonin haastattelusta että ei-ammattilaisten käyttäminen olisi jokin poliittinen veto vaan ennemminkin esteettinen ratkaisu, kuten esim. muilla mainitsemillani ohjaajilla. Ratkaisun poliittisuus tulee mukaan sivutuotteena jos on tullakseen eikä minään julkisuus tms. kikkailuna. Leffa oli minunkin mielestäni kehnompi kuin aiempi, mutta silti huimasti parempi kuin esim. mikään Suomessa tehty vähään aikaan – jos se nyt mikään kiitos on.
        Mitä huumoriin taas tulee, niin sehän on komedia, joka käsittelee ihmiselämän ja instituutioiden surkuhupaisuutta huumorilla, jolla on näkövinkkeli asioiden rajallisuuteen ja ns. pohjimmaiseen turhuuteen, myötäeläen eikä ylhäältä käsin naureskellen (vrt. vaikkapa Kafkaan tai mitä Kierkegaard kirjoittaa huumorista). Toimii minulle. (Toisen kerroksen lauluissa on muuten ainakin yksi selvä viite Monty Pythonin Elämän tarkoitus elokuvaan, että tulkintasi osui siltä osin oikeaan.) – Nestori

      • helmikuu 23, 2008 8:38 pm

        joo, siis olet kyllä ihan oikeassa tuossa. en minä leffaa katsoessani kiinnittänyt näyttelijöihin sen kummempaa huomiota (muutoin kuin huomioin sen extratavallisuuden, joka kuuluu anderssonin poetiikkaan sekin).
        kannattaa varmaan unohtaa ensinnäkin anderssonin intentiot tai ylipäänsä koko näyttelijäkysymys. koetin vain etsiä jotain, millä tuottaa ymmärrettäviksi sanoiksi sitä, miksi elokuva ei mielestäni toimi. en ilmeisesti onnistunut siinä kovin hyvin.
        mitään yllättävää tai uutta ei tietenkään kafkamaisuudessa enää ole, varsinkaan elokuvan puolella. tällainen surkuhupaisa byrokratia/instituutiokritiikki on niin arkipäivää omassa ajattelussani, ettei minua erityisesti kiinnosta kuulla sitä lisää valkokankaalla, jonka päätehtävä on ylittää todellisuus ja lopettaa tuollainen älyily.
        siinäkin on jo ongelma: kafka ja kierkegaard ovat kirjailijoita. andersson on elokuvantekijä. nämä kaksi kun sotkee, on tulos yleensä kirjallinen, ei elokuvallinen. sitä paitsi kafka, kierkegaard ja monty python kaikki tekivät jo paremmin sen, mitä andersson tekee du levandessa. jos haluaa been there done that -touhua ajatella.
        ja joo, suomessa ei ole tehty mitään erityisen hyvää sitten mollbergin ja niskasen. tai honkasalon melankolian kolme huonetta oli hyvä, mutta se olikin dokumentti…

      • helmikuu 23, 2008 8:38 pm

        joo, siis olet kyllä ihan oikeassa tuossa. en minä leffaa katsoessani kiinnittänyt näyttelijöihin sen kummempaa huomiota (muutoin kuin huomioin sen extratavallisuuden, joka kuuluu anderssonin poetiikkaan sekin).
        kannattaa varmaan unohtaa ensinnäkin anderssonin intentiot tai ylipäänsä koko näyttelijäkysymys. koetin vain etsiä jotain, millä tuottaa ymmärrettäviksi sanoiksi sitä, miksi elokuva ei mielestäni toimi. en ilmeisesti onnistunut siinä kovin hyvin.
        mitään yllättävää tai uutta ei tietenkään kafkamaisuudessa enää ole, varsinkaan elokuvan puolella. tällainen surkuhupaisa byrokratia/instituutiokritiikki on niin arkipäivää omassa ajattelussani, ettei minua erityisesti kiinnosta kuulla sitä lisää valkokankaalla, jonka päätehtävä on ylittää todellisuus ja lopettaa tuollainen älyily.
        siinäkin on jo ongelma: kafka ja kierkegaard ovat kirjailijoita. andersson on elokuvantekijä. nämä kaksi kun sotkee, on tulos yleensä kirjallinen, ei elokuvallinen. sitä paitsi kafka, kierkegaard ja monty python kaikki tekivät jo paremmin sen, mitä andersson tekee du levandessa. jos haluaa been there done that -touhua ajatella.
        ja joo, suomessa ei ole tehty mitään erityisen hyvää sitten mollbergin ja niskasen. tai honkasalon melankolian kolme huonetta oli hyvä, mutta se olikin dokumentti…

      • Nimetön permalink
        helmikuu 23, 2008 8:19 pm

        En osaa lukea Anderssonin haastattelusta että ei-ammattilaisten käyttäminen olisi jokin poliittinen veto vaan ennemminkin esteettinen ratkaisu, kuten esim. muilla mainitsemillani ohjaajilla. Ratkaisun poliittisuus tulee mukaan sivutuotteena jos on tullakseen eikä minään julkisuus tms. kikkailuna. Leffa oli minunkin mielestäni kehnompi kuin aiempi, mutta silti huimasti parempi kuin esim. mikään Suomessa tehty vähään aikaan – jos se nyt mikään kiitos on.
        Mitä huumoriin taas tulee, niin sehän on komedia, joka käsittelee ihmiselämän ja instituutioiden surkuhupaisuutta huumorilla, jolla on näkövinkkeli asioiden rajallisuuteen ja ns. pohjimmaiseen turhuuteen, myötäeläen eikä ylhäältä käsin naureskellen (vrt. vaikkapa Kafkaan tai mitä Kierkegaard kirjoittaa huumorista). Toimii minulle. (Toisen kerroksen lauluissa on muuten ainakin yksi selvä viite Monty Pythonin Elämän tarkoitus elokuvaan, että tulkintasi osui siltä osin oikeaan.) – Nestori

      • helmikuu 23, 2008 6:38 pm

        Ei amatöörinäyttelijöissä ole vikaa. Siitä ei ollut kysymys. Mutta siinä on, jos kyseessä on tuollainen poliittinen veto. Se oli oikeastaan vain esimerkki tuosta Anderssonin touhusta. Koetetaan tehdä taidetta myös kaikilla mahdollisilla ulkotaiteellisilla poliittisilla vedoilla. Ei se ole oikeastaan tärkeää. Tärkeää kuitenkin vain on, että se on aika paska leffa. Jos sekään nyt on tärkeää. Olen tämän mielipiteeni kanssa aika yksin, koska se on niin puhuttelevaa kuvastoa. Ja helppoa tehdä. Siinähän ne amatöörinäyttelijät toimivat kuin muutkin näyttelijät, jos ohjaaja vain tietää mitä tekee. Oikeastaan ei ole mitään muuta keinoa tehdä kunnollista elokuvaa kuin käyttää amatöörinäyttelijöitä tai näyttelijöitä, jotka eivät ole vielä mytologiansa vankeja.
        Bressonin näyttelijäestetiikkaa en jaksanut selittää, koska oletan että elokuvasta jotain tietävät ihmiset tietävät automaattisesti mistä siinä on kysymys. Sitä paitsi olen puhunut siitä tässä samaisessa blogissa sen verran, etten haluaisi toistaa itseäni enää tavallista enempää. Pahoittelen, jos se oli epäselvää. Kysymys ei ole mistään ”älyllisestä”. Jos haluat moisia tekosyitä erimielisyydellesi tai ymmärtämättömyllesi luoda, niin siitä vain. Se ei ole minun ongelmani.
        Minun kanssani ei muutenkaan kannata tulla keskustelemaan lupsakkaasti epä-älyllisyys tanassa, koska en pidä sitä itsessäni instituution merkkinä tai itsesuojelurefleksinä, vaan ainoana keinona olla muuta kuin lammas.
        Bressonista olen kirjoitellut ainakin seuraavaa: http://neliapina.livejournal.com/tag/robert+bresson

    • Nimetön permalink
      helmikuu 23, 2008 2:33 pm

      Toisen kerroksen lauluissakin oli ei-ammattilaisia. Bressonlainen esteettinen totaliteetti sittenkin(?). Voihan sitä lehdille puhua.

  2. Nimetön permalink
    helmikuu 23, 2008 2:27 pm

    Asiaa vain sivuten: Mitäs vikaa amatöörinäyttelijöissä on? Ammattilaiset maneereineen ovat muovia (taas ne esittää siellä telkkarissa, ne samat jätkät), kuten 99% hollywood elokuvista – vaikka kyllä sekin toimii, kuten muovikin toimii. Vetoaminen johonkin älylliseen ”bressonilaiseen esteettiseen totaliteettiin” ei ole mikään perustelu – ainakaan ilman perustelua. Mollbergin Maa on syntinen laulu on väkevä pitkälti siksi että siinä on sellaisia karunaamaisia lapinjätkiä että sellaisia ei teatterikoulun penkillä leivota. Kiarostami, Panahi, Reygadas, Seidl kaikki käyttävät ei-ammattilaisia, ja vittu että toimii. Vittuun Brando. Vittu. Moi.
    – Nestori

  3. helmikuu 23, 2008 4:19 pm

    Musta tää oli äärimmäisen TÄRKEÄ elokuva.
    http://xmirkkax.livejournal.com/324988.html

    • helmikuu 23, 2008 6:32 pm

      niin…
      minun mielestäni ei. olethan nähnyt ”toisen kerroksen lauluja”? se on noin seitsemän kertaa parempi. paitsi jos mieleni on muuttunut senkin suhteen.
      luin tuon merkintäsi ja nuo ovat kaikki tietenkin tärkeitä asioita, mutta nuohan ovat elokuvataiteen (ja kaiken taiteen) lähtökohtia. vai oliko ”sinä elävä” mielestäsi todellakin ensimmäinen elokuva, joka on rehellinen ja uskalias? vaikea uskoa. minä en kokenut sen äärellä mitään erityistä paljautta tai uljautta ohjaajan taholta. ainoastaan jonkinlaista ylhäältäpäin annosteltua ja estetisoitua häpeää. sitä paitsi se kaikki oli vuorattu jonkinlaisella deadpan-huumorilla tai ”arkisella ironialla”. tai muulla mustanpuhuvalla kepeydellä, jolla vaikeita asioita helpotetaan.
      tulin nimittäin juuri elokuvista, katsoin ”4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää”. se oli järkyttämättömän paljon parempi kuin ”sinä elävä” aivan kaikessa. minun ei ole syytä kirjoittaa siitä mitään, koska se oli niin hyvä. se lopetti sisäisen dialogini ja hiljensi kaiken negatiivisen minussa.

    • helmikuu 23, 2008 6:32 pm

      niin…
      minun mielestäni ei. olethan nähnyt ”toisen kerroksen lauluja”? se on noin seitsemän kertaa parempi. paitsi jos mieleni on muuttunut senkin suhteen.
      luin tuon merkintäsi ja nuo ovat kaikki tietenkin tärkeitä asioita, mutta nuohan ovat elokuvataiteen (ja kaiken taiteen) lähtökohtia. vai oliko ”sinä elävä” mielestäsi todellakin ensimmäinen elokuva, joka on rehellinen ja uskalias? vaikea uskoa. minä en kokenut sen äärellä mitään erityistä paljautta tai uljautta ohjaajan taholta. ainoastaan jonkinlaista ylhäältäpäin annosteltua ja estetisoitua häpeää. sitä paitsi se kaikki oli vuorattu jonkinlaisella deadpan-huumorilla tai ”arkisella ironialla”. tai muulla mustanpuhuvalla kepeydellä, jolla vaikeita asioita helpotetaan.
      tulin nimittäin juuri elokuvista, katsoin ”4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää”. se oli järkyttämättömän paljon parempi kuin ”sinä elävä” aivan kaikessa. minun ei ole syytä kirjoittaa siitä mitään, koska se oli niin hyvä. se lopetti sisäisen dialogini ja hiljensi kaiken negatiivisen minussa.

  4. helmikuu 23, 2008 4:19 pm

    Musta tää oli äärimmäisen TÄRKEÄ elokuva.
    http://xmirkkax.livejournal.com/324988.html

  5. helmikuu 23, 2008 7:51 pm

    Tykkäsin Du Levandesta aika paljonkin, mutta saattaa olla, että elokuvan huumori vain puri minuun. En ole nähnyt Toisen kerroksen lauluja enkä tiedä ohjaajan pyrinnöistä. Itse näin elokuvassa lähinnä suht’ tavallisia ihmisiä suht’ tavallisissa mutta hitusen absurdin liioitelluissa tilanteissa. Minulle on aivan sama, oliko elokuvassa tarkoitus olla jotain sosiaalista tahi poliittista kommentaaria. Suora yhteiskuntakritiikki herättää minussa lähinnä vastareaktion (ainakin sellaisten pulleasti elelevien taiteentekijöiden tapauksessa), niin kuin tekijä yrittäisi olla parempi kuin muut tai puhuu vaan muttei tee kuitenkaan mitään.
    Joo, en tosiaan oikeastaan nähnyt elokuvassa yritystä taistella mitään arjen latteutta vastaan vaan lähinnä kuvausta siitä, että ”tällaista tämä elo nyt on, latteaa, tylsää tai sitten ei”.
    4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -elokuvaan en tietenkään osannut suhtautua oikein mitenkään, mutta ehkei siitä kannata sanoa sen enempää.

    • helmikuu 23, 2008 9:22 pm

      joo kyllä siellä yleisössä ihmiset kovasti nauroivat. mie oon vaan aika kriittinen näiden huumori/ironiajuttujen kanssa. se ei vaan tuntunut enää uudelta eikä luontevalta tuossa elokuvassa. moni ystävistäni rakasti sitä elokuvaa.

    • helmikuu 23, 2008 9:22 pm

      joo kyllä siellä yleisössä ihmiset kovasti nauroivat. mie oon vaan aika kriittinen näiden huumori/ironiajuttujen kanssa. se ei vaan tuntunut enää uudelta eikä luontevalta tuossa elokuvassa. moni ystävistäni rakasti sitä elokuvaa.

  6. helmikuu 23, 2008 7:51 pm

    Tykkäsin Du Levandesta aika paljonkin, mutta saattaa olla, että elokuvan huumori vain puri minuun. En ole nähnyt Toisen kerroksen lauluja enkä tiedä ohjaajan pyrinnöistä. Itse näin elokuvassa lähinnä suht’ tavallisia ihmisiä suht’ tavallisissa mutta hitusen absurdin liioitelluissa tilanteissa. Minulle on aivan sama, oliko elokuvassa tarkoitus olla jotain sosiaalista tahi poliittista kommentaaria. Suora yhteiskuntakritiikki herättää minussa lähinnä vastareaktion (ainakin sellaisten pulleasti elelevien taiteentekijöiden tapauksessa), niin kuin tekijä yrittäisi olla parempi kuin muut tai puhuu vaan muttei tee kuitenkaan mitään.
    Joo, en tosiaan oikeastaan nähnyt elokuvassa yritystä taistella mitään arjen latteutta vastaan vaan lähinnä kuvausta siitä, että ”tällaista tämä elo nyt on, latteaa, tylsää tai sitten ei”.
    4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -elokuvaan en tietenkään osannut suhtautua oikein mitenkään, mutta ehkei siitä kannata sanoa sen enempää.

Trackbacks

  1. Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, potentiaalisen megamerkinnän osa 1 « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: