Skip to content

Vedestä nousee kasvi

helmikuu 16, 2008

Se on kyllä hauskaa miten suomalaiset pitkänlinjan kulttiartistit saavat minut aina syömään sanojani. Vihaan yleensä tehdasasetuksena heistä jokaista, kuulematta musiikkiaan lainkaan. Sitten kun perehdyn, päädyn pitämään heistä tai ainakin arvostamaan heitä ja ymmärtämään, miksi heistä pidetään.

Viimeisin esimerkki on Kari Peitsamo, joka on ällöttävän arvostettu ja rakastettu sillä eriskummallisen kollektiivisella ”rehti ja hyvä meininki”  -tavalla, johon en ole oikein ikinä pystynyt kuuntelijana samastumaan. Tähän tietenkin liittyy hieman indiesyndroomaa, eli voin sanoa jotain artistia ”aidoksi” vain, jos häntä ei ole kanonisoitu aidoksi siihen mennessä ja jos lauma muita apinoita ei ole ihastunut samasta. Tämä on indietouhua (ja oikeastaan kaikkea ”vakavaa” musiikkidiggailua) leimaavaa uudisraivaajamentaliteettia ja Star Trek -touhua; to go boldly where no man has gone before. Se on individualisoivaa, hierarkista, maskuliinista ja varmasti jonkinlainen itsesuojelumekanismikin. Samalla se on tietenkin faustista, korkeammalle ja korkeammalle, pidemmälle marginaalin rajoja pitkin, excelsior.

Joukkohysterian osana oleminen tai armoton keikalla riehuminen on minulle melkolailla käsittämätöntä toimintaa, koska olen rakentanut identiteettiäni aina artistiin, en ihastelijaan samastuen. Keikalla voisin riehua ainoastaan, jos olisin lavalla. Silloin riehuisin ja antautuisin mahdollisesti täysin estoitta, koska suhde olisi täysin intiimi. Jos koko muu yleisö riehuu, saatan katsojana hieman irtautua ja mennä mukaan, muussa tapauksessa minulle riittää se, että a) artistilla/bändillä on hyvä meininki ja b) yleisöllä on hyvä meininki. Muiden tekemän musiikin tahtiin riehuminen muuttuu joukossa toisenlaiseksi olennoksi kuin yksin kuunnellessa. Se tuntuu minusta jotenkin häpeälliseltä tai raiskaavalta, loismaiselta tai tunkeilevalta. Onneksi on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät näin tunne. Toisaalta alkoholi lienee jonkinlainen metapuheen nitistävä portti, jonka kautta tuohon henkimaailmaan pääsee. Minä en tietenkään osaa sanoa, koska en ole eläessäni ollut humalassa.

Olen keikkatilanteissa siis täysin spektaattorin asemassa, en erityisen ruumiillinen olento. En oikein osaa suhtautua noihin tilanteisiin, en tiedä mitä tekisin itselläni. Haluaisin ehkä, että minua ei nähtäisi. Tästä syystä rakastan keikkatallenteiden katsomista esimerkiksi DVD:ltä. Minua ei kiinnosta yleisö ja sen reaktiot eikä yleisön osana oleminen, minua kiinnostaa ainoastaan bändin maneerit ja se, millainen suhde heillä on soittimiinsa. Hyvin harvassa ovat ne tilanteet, että voisin kuunnella keikkaa silmät ummessa. Se vaatisi aikamoista suvereniteettia sekä bändiltä että musiikilta, tuolloin musiikki jotenki nousisi ylimateriaaliseksi eikä se tarvitisi tuekseen mitään. Mutta toisaalta keikkatilanteesa olemme jossain rakennuksessa/tilassa, olemme osana yleisöä, olemme ihmisten ympärillä, olemme soittajien läheisyydessä, olemme sattuman armoilla jne jne. Tämän kaiken saisi varmasti liittymään voyeurismiin, valvontakulttuuriin ja vaikka ”mies = kamera, nainen = reikä” -jaotteluihin.

Mutta se Peitsamo. Suvereeni kaveri. Peitsamo on jollain tavalla aito kommunisti, jostain tuollaisesta siinä ideologiassa pitäisi olla kysymys. Todellinen astia tai välittäjä, joka ei pidä itsestään minkäänlaista ääntä, joka toimii täysin yleisön ehdoilla ja antautuu kanavaksi jonkinlaiseen puolivuosisataiseen rock-eetteriin. Sieltä tulee omia hittejä (jotka koko yleisö näemmä tuntee), sieltä tulee Beatlesia (sama), sieltä tulee vanhaa rokkikaavaa, kaikissa biiseissä on sama sointukulku ja naivistisen hyvä-meininki -sanoitukset, mutta yleisö on täysin mukana ja kyseenalaistamaton. En osaa lainkaan sanoa mistä se johtuu. Varmasti Peitsamossa on karismaa, mutta se on yleisöön leviävää ja yleisöä, ei artistia itseään, vahvistavaa karismaa. Siis kaveri kävelee kitaran kanssa ja huivi päässä lavalle ja aloittaa ja kaikki on itsestäänselvää ja täydellistä, kaikki tulee jostain kollektiivisesta rokkitajunnasta. Ja sitten kaveri lähtee, kävelee takaovien kautta pakkasessa pakettiautolleen ja vie kitaransa sinne.

Onhan se shamaani, pakko sen on olla.

Mainokset
6 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    helmikuu 16, 2008 10:07 pm

    ”Miten voit väittää nähneesi vaivaa elämän vuoksi, kun et tahdo edes tanssia?”
    Kamera = reikä, kari peitsamo = kamera.

    • helmikuu 16, 2008 10:52 pm

      kutakuinkin. tosin tanssiminen on vähän eri ooppera.
      ”ympyräksi avautumisen kehä sulkeutuu reiäksi”

      • Nimetön permalink
        helmikuu 17, 2008 3:06 am

        Miksi et ole eläessäsi ollut humalassa?

      • Nimetön permalink
        helmikuu 17, 2008 3:06 am

        Miksi et ole eläessäsi ollut humalassa?

    • helmikuu 16, 2008 10:52 pm

      kutakuinkin. tosin tanssiminen on vähän eri ooppera.
      ”ympyräksi avautumisen kehä sulkeutuu reiäksi”

  2. Nimetön permalink
    helmikuu 16, 2008 10:07 pm

    ”Miten voit väittää nähneesi vaivaa elämän vuoksi, kun et tahdo edes tanssia?”
    Kamera = reikä, kari peitsamo = kamera.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: