Skip to content

Näyttelemisestä ja suomalaisesta tekotaiteesta

joulukuu 20, 2007

Porvarillisessa teatterissa esimerkiksi roolihahmonsa ”riivaaman” näyttelijän on oltava sen näköinen, että todelliset intohimon liekit saavat hänet hehkumaan. On pyrittävä ”kiehumaan yli” hinnalla millä hyvänsä eli toisin sanoen palamaan ja kyynelehtimään yhtä aikaa. Siksi palamisen muodot ovat kosteita. Eräässä uudessa* (palkitussa) näytelmässä kaksi miespuolista näyttelijää erittivät kaikenlaisia nesteitä: kyyneleitä, hikeä ja kuolaa. Vaikutti siltä, että olimme todistamassa kammottavaa fysiologista uurastusta ja hirvittävää sisäisten kudosten vääntöä ikään kuin intohimo olisi valtava, märkä sieni, jota dramaturgin leppymätön käsi puristaa. Tällaisen sisäelinmyrskyn tarkoitus on selvä: ”psykologiasta” tehdään määrällinen ilmiö ja nauru tai tuska pakotetaan yksinkertaiseen mitattavaan muotoon jotta intohimosta tulisi myös tavara muiden joukossa eli luvulliseen vaihdantajärjestelmään liitettävä kauankäynnin kohde. Teatterille antamaani rahaa vastaan vaadin hyvin näkyvää ja lähes laskettavissa olevaa intohimoa. Jos näyttelijä onnistuuhyvin tehtävässään ja tekee ruumiillaan edessäni työtä huijaamatta enkä pysty itse epäilemään hänen esittämänsä kärsimyksen aitoutta, pidän näyttelijää erinomaisena. Osoitan hänelle, että olen iloinen sijoitettuani rahani rehelliseen lahjakkuuteen, joka maksaa itsensä takaisin satakertaisesti aitojen kyyneleiden ja hikipisaroiden muodossa. Palamisen suuri etu on luonteeltaan taloudelista: pääsylippurahojeni vastiketta voidaan vihdoinkin valvoa.

Näyttelijöiden palamista täydentää tietenkin henkevä oikeutus: näyttelijä antautuu teatterin paholaiselle, uhrautuu ja antaa roolihahmonsa syödä hänet sisältäpäin. Hänen jalomielisyytensä, taiteelle omistettu ruumiinsa ja fyysinen uurastuksensa ansaitsevat myötätuntoa ja ihailua. Häntä kiitetään jäntevistä ponnistuksistaan, ja kun hän esityksen päätteeksi palaa uupuneena ja henkisesti voipuneena tervehtimään, hänelle osoitetaan suosiota kuin paaston tai painonnoston ennätyksenhaltijalle. Yleisö toivoo vaivihkaa, että hän menisi palautumaan, kokoamaan sisäiset voimansa ja korvaamaan kaiken veden, jolla hän sovitti ostamamme intohimon. En usko, että mikään porvarillinen yleisö pystyy vastustamaan näin ilmeistä ”uhrautumista”, ja uskon että näyttelijä, joka osaa itkeä tai hikoilla näyttämöllä, pystyy varmasti aina valloittamaan yleisön. Hänne ponnistuksensa ovat niin ilmeisiä, että arvio on välttämättä tehtävät esityksen jälkeen.

*teksti on tosin 50-luvun lopulta, huom.

Roland Barthes: ”Kaksi myyttiä nuoresta teatteritaiteesta”  (Mytologioita, 1994)


Yhdistän tämän tietenkin ensimmäisenä turkkalaiseen kuolaamiseen, joka sinänsä ei ollut porvarillista vaan pikemminkin omana aikanaan melko avantgardistinen teko, sillä porvaristo närkästyi. Turkka tuskin itse hyväksyisi noin poliittista analyysia metodistaan, mutta uskonnolliseen urheilusuoritukseen vertaamisen varmasti. Sitähän se on, yhdistelmä herkästi kokevaa artistia ja puuskuttavaa maratoonaria maalissa. Samalla metodilla valitaan Oscar-palkitut: itkevä nainen tai vammaista esittävä mies. Nykyään mukaan on saatu myös rotuvähemmistökortti: tummaihoisille näyttelijöille ehdokkuuden kriteeriksi tuntuu riittävän, että he ovat tummaihoisia.

Tiedän hyvin vähän jos mitään suomalaisesta nykyteatterista. Näkemäni Reko Lundanin näytelmät olivat yhtä kuin hajoava uusperheet, joita ahdisti. Eli yhtä kuin suomalainen kaunokirjallisuus. Minun on vaikea uskoa, että se olisi mitään tämän kummallisempaa harrastelijateatteritasollakaan. Olen kuullut asiaan perehtyneiltä, että suomalainen nykyteatteri, kuten proosakin, onkin avain hirveää paskaa, mutta tähän en osaa sanoa perehtymättömyyteni vuoksi mitään. Kristian Smedsin Tuntematonta sotilasta en ole (vielä) nähnyt, mutta siinä on roolihahmoina mm. cp-vammainen ja mustaihoinen. Vaikea nähdä, millä tavalla tämä ei olisi käsitteellistä tai poliittista, keskustelun herättämiseen tähtäävää.

Vähän samalla tavalla keskustelua herättävää, kuin se vastikään palkittu suuri vaginapatsas. Se on kuulkaa aika kylmäävää touhua ensin katsoa jotain Düreriä, Michelangeloa, Vermeeriä tai Pollockiakin ja sen jälkeen suurta muotoiltua vaginaa joka on keskellä katua. IHAN VAIN HIEMAN tulee sellainen kutina, että nykytaiteilijat eivät tiedä tekniikasta, perspektiivistä, kovasta työstä ja lahjakkuudesta mitään. Hieman vain. Taiteeseen uhratusta ajatuksesta on tullut spektaakkelin yhteiskunnassa ilmiselvää poliittista propagandaa. Mitä luulette, mitä naistaiteilijan tekemä suuri pillu keskellä Helsingin voisi symboloida? Mitäköhän se olisi? Uu, minä tiedän minä tiedän! Naisia alistetaan! Aivan oikein. Se siitä taideteoksesta. Tosi stimuloivaa. Jatketaan eteenpäin. Seuraavaksi löytyy *dumdumdumdum* PISSAKRISTUS!

Sanoin nimenomaan naistaiteilijan, koska sitä seikkaa kyllä hierotaan naamaan muutenkin tuon teoksen yhteydessä. Naiseus otetaan mukaan yhtenä taiteutta lisäävänä kriteerinä tai jotain. Tasa-arvosta on tullut pelikortti ja valuuttaa. Se on tietenkin totta, etten osaa sanoa yhtäkään merkittävää naistaiteilijaa vaikka renessanssista ihan vain siksi, koska sellaiset koko kulttuuri kielsi tai ainakin hiljensi. Mutta en puhunut sukupuolisuudesta sinänsä. Nykymiestaiteilijat osaavat tehdä vielä kaameampaa kuraa kuin naiset.

”Feminiininen monumentti haastaa kuvanveiston maskuliinisen perinteen”. Voi jeesuksen perse kun vituttaa. Ongelmahan tässä tietenkin on juuri se, että cp-vammaiset, neekerit ja suuret pillut kaduilla joutuvat tähän käsitteelliseen itsestäänselvyysasemaan koska ne ovat vasta välivaiheessa kohti hyväksyntää. Siksi minäkin pidän cp-vammaisen heittämistä johonkin näytelmään käsitetaiteellisena ja poliittisena tekona, koska konvention kasvattina moinen ei tunnu normaalilta. Siispä sellainen on väkisin itseensä huomion vetävä ele. Ainoa näiden taideteosten hyväksyttävä tehtävä onkin koettaa hilata moraalia ja makuja johonkin suuntaan. Olettaen, että hyväksyy jonkin toisen moraalin. Tuollaiset toiseudet ovat vähän turhan hankalia asioita ihmisen käsitettäväksi, siksi onkin merkillistä, että ihminen on saanut tällaiset ongelmat aikaiseksi. Minun ei käy feministejä yhtään kateeksi muuta kuin siltä kantilta, että (kärjistäen) ainoat enää merkittävät filosofiset kysymykset on varattu heille.

Mitään esteettistä eli taiteellista iloa en näistä nykytaidenäperryksistä meinaakaan saada, mutta älyä kyllä balsamoi ja voi kylpeä itsetärkeydessään: ”niijust systeemi ei hyväksy vammasia, tääkin on tällanen vanha nationalistinen satu tää Tuntematon sotilas ja fasistit ei anna ronkkia sitä nii just ja mäkin on sen systeemin mätä kasvatti ehe ehe”. Tosin tuo Smedsin näytelmä kiinnostaa minua ja edellinen oli vain esimerkki rumasta tendenssistä, sinänsä en tuota näytelmää syytä mistään, tuollainen uudestaanluenta muistuttaa minua usalaisista postmodernisteista, kiinnostavaa nähdä toimiiko se. Moralistipoliitikkoelokuvaesseisti Lars von Trier tulee aina mieleen tällaisista asioista myös. Trier on itse asiassa jollain tavalla Godardin työn jatkaja yhteiskunnallisessa käsitteellisyydessään, mutta tuon ajatuksen sain vasta äsken, joten ei puhuta siitä.

Median noteeraama nykytaide on 99-prosenttisesti mätää shokeeraamisen taidetta. Se poikkeus, joka vahvistaa tekotaide-termin mollatun säännön. Tekotaide tarkoittaa keinotekoista taidetta. Jokainen taide on teko, mutta teko on myös tekemättä jättäminen. Keinotekoituus on sitä, kun ei tehdä taidetta taiteen, vaan huomion vuoksi. Oikeastaan käsitetaiteen voisi erottaa tekotaiteeksi. Tällainen on mm. Teemu Mäen kissantappovideo. Tekotaiteena, eli mekkalan herättäjänä, se taisi toimia oikein hyvin.

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    joulukuu 20, 2007 5:25 pm

    Se iso pimpero haluis varmaan tuntea sisällään washington-monumentin tai obelixin hiidenkiven; se niistä jättisukupuolielimistä. Kaiketi koolla on väliä. Mekkalan herättäminen sinänsä on hyväksi, jos osaa ohjata mekkalan oikeaan suuntaan, joka minulla on nyt sauna, jonne menen tän kahvikupposen kanssa!
    t. noora!

  2. Nimetön permalink
    joulukuu 20, 2007 5:25 pm

    Se iso pimpero haluis varmaan tuntea sisällään washington-monumentin tai obelixin hiidenkiven; se niistä jättisukupuolielimistä. Kaiketi koolla on väliä. Mekkalan herättäminen sinänsä on hyväksi, jos osaa ohjata mekkalan oikeaan suuntaan, joka minulla on nyt sauna, jonne menen tän kahvikupposen kanssa!
    t. noora!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: