Siirry sisältöön

Mitä minulle kuuluu juuri nyt & pikadon

1 marraskuun, 2007

Jos ajattelee, että olen ollut ”alkavassa parisuhteessa” reilun kuukauden ja ”rasittavan flunssainen” suunnilleen viikon, niin ei ole ihme etten ole saanut aikaiseksi yhtikäs mitään. Ihastuminen tekee ihmisen pösilöksi ja välinpitämättömäksi, flunssa tuhoaa ”työkyvyn”.

Minulla on ollut siis vallattoman kivaa, mutta en ole käytännössä saanut kirjoitettua mitään: en esseitä, en runoja, en gradua, en edes runoarvostelua, koska arviokappaletilauksessa oli sattunut sekaannus. En ole saanut edes, herranjumala, irkattua. Vaihdan vain Facebookissa statusta ja hylkään meemikutsuja.

Sanovat että tämänvuotisen influenssan pitäisi olla laimeampi ja että ensi vuonna vasta tärähtää kunnolla (sillä on ilmeisesti tuollainen kiva vuorovuosittainen aaltoliike), mutta kyllä ainakin minä olen ollut ihan kohtalaisen paskana. Nautin kovasti flunssan alkuhetkistä, siitä kuumeen esiasteesta ja yleisestä heikotuksesta, miten se lähettää vilunväreitä ja säteilee vatsaan. Minä kun saan niin harvoin kokea aitoja vatsaongelmia, yleensä ne kaikki ovat psykologisia. Kyynelehdin vuolaasti onnesta jos saan joskus vaikka rehellisen ripulin. Itse kuumekin on hauska tila, varsinkin kaupungille lähteminen kuumeisena, tutut kadut saavat ihan uuden ilmeen. Alkoholilla ja huumeilla saisi ehkä aikaan saman, mutta a) en käytä niitä ja b) vitut saisi.

Turhia ovatkin sitten kaikki loput oireet: niistäminen, rikkonainen nenänalus (plus rikkonainen nenänsisus, joka tarkoittaa käytännössä veriruiskua), ärsyttävä kutinaköhyytys joka tuo muuassaan ihan helvetinmoisen jysärin, sellaisen taka-aivojomotuksen ja ne viikkokausien jälkioireet, kun se saatanan flunssa ei osaa loppua. Kun ei ole enää tarpeeksi sairas ollakseen paikoillaan, mutta ei toisaalta niin hyvässä kunnossa, että pystyisi keskittymään yhtään mihinkään.

No joo, katsoin sentään Lapinlahden lintujen Seitsemän kuolemansyntiä -sarjan (ei ollut niin hyvä kuin pari vuotta myöhäisempi Maailman kahdeksan ihmettä, mutta mainio silti) ja luin Michihiko Hachiyan (gesundheit) Hirosiman päiväkirjat, eli siis hirosimalaisen sairaalan ylilääkärin päiväkirjamerkintöjä pommin jälkimainingeista. Hauska miten paljon teksti etäännyttää tällaisessa tapauksessa, miten vaikea näistä ihmisistä on välittää: tuntui jatkuvasti siltä kuin olisin lukenut fiktiota. Varsinkin se, miten japanilaiset ihmiset kirjassa käyttäytyvät ja puhuvat. Tai ehkä se, miten tuo kieli kääntyy suomeksi ja mitä kuusi vuosikymmentä tekee tällaiselle tekstille ja kokemukselle. Hirosimasta otettu valokuva on hyvin kouriintuntuvalla tavalla täysin erilainen (lue: vaikuttavampi ja merkittävämpi) kuin Hirosimasta kertova kirjoitus. Valokuvista puuttuu ensinnäkin pateettisuus ja säälittely, jotka tuhoavat tekstistä kaiken totuuden ja samalla jotenkin erottavat sen faktuaalisesta kokemuksesta. Hyvin ylösalainen ilmiö, johon voi törmätä vain dokumentaarisen tekstin tapauksessa. Ehkä tarkoitan sitä, että vaikka päiväkirja on hyvin raportoiva, pelkistetty ja eleganttikin, se silti onnistuu/sortuu fiktionalisoimaan tapahtuman. Toisaalta en tiedä, onko sen tarkoituskaan saada lukijaan haukkomaan henkeään empatian ja epäuskon kourissa. Ainakin sellaiseksi sen ovat esipuhujat ja uudelleenjulkaisijat tarkoittaneet: ”näinä ydinvoiman vastarinnan päivinä tämä kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan…”

Toki totuuden nimissä on sanottava, etten lukenut kirjaa ihmiskohtaloiden surkuttelun vuoksi, vaan atomipommin aikaansaamien fysikaalisten ilmiöiden kuvauksen toivossa. Eli siis näitä ydinvalon seinille polttamia ihmisten hahmoja (ihmisten itsensä disintegroituessa tomuksi) ja valkoisen värin erityispiirteitä räjähdyksessä. Valkoinen ilmeisesti peilasi pommin kirkasta valoa ja kuumuutta (??) niin paljon, että jos uhrilla oli mustavalkoraitainen asu, paloi hän mustista kohdista pahasti, mutta valkoisista kohdista ei juuri lainkaan. Jonathan Safran Foerin kirjassa Extremely Loud & Incredibly Close (jonka nimeä muuten vihaan: en muista ikinä sitä oikein tarkistamatta) on ”hauska” anekdootti Hirosimasta, luulisin sen olevan oikea. Kahdella shakin suurmestarilla oli juuri ottelu kesken aivan lähellä räjähdyspistettä. Suurmestarit ja yleisö pyyhkiytyivät olemattomiin, samoin mustat nappulat, mutta valkoiset nappulat jäivät laudalle pystyyn ja ehjiksi.

Sanomattakin on selvää, että juuri tämä anekdootti sai minut, ilmiöfetisistin, etsimään Hirosimasta kertovia kirjoja. Menen silti lukemaan jotain M.C. Escheristä ja yskimään.

2 kommenttia leave one →
  1. Nimetön permalink
    1 marraskuun, 2007 8:58 am

    Eipä kierrellä
    Ei voi kirjoittaa olen ollut ”alkavassa parisuhteessa” reilun kuukauden ja sitten jättää likaiset yksityiskohdat pois!
    OlliS

  2. Nimetön permalink
    1 marraskuun, 2007 8:58 am

    Eipä kierrellä
    Ei voi kirjoittaa olen ollut ”alkavassa parisuhteessa” reilun kuukauden ja sitten jättää likaiset yksityiskohdat pois!
    OlliS

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: