Tilan poetiikkaa lukiessa 2

Olin jo aikeissa tehdä merkinnän Bachelardin Tilan poetiikan ja elokuvien muodostamien kodikkaiden tilojen tiimoilta, mutta huomasin että olen tehnyt moisen merkinnän jo vuonna 2007, tosin tuntematta tuolloin Bachelardia. Nytkin pyörivät päässä tismalleen samat esimerkkielokuvat, kuten Teshigaharan Suna no onna, Tarkovskin Stalker ja Bergmanin Kuin kuvastimessa.

Lyhyesti sanottuna Bachelard kasaa kodikkuuden teoriaansa kauniisti muistoista ja jopa jonkinlaisista kollektiivisista historioista (psykoanalyysia liian redusoivaksi kritisoivan Bachleardin lempianalyytikko on, varsin luontevasti, Jung), jotka kasaantuvat kotipaikan tai talon päälle, sen kellariin ja juuriin. Tuo kotinurkkaus on elämän keskipisteessä, se mahdollistaa uneksunnan ja haltioitumisen.

Tällainen tuttuuden periaate saattaa äkkiseltään haiskahtaa vähän turhan mukavuudenhaluiseltakin, mutta loppujen lopuksi, jollain pervolla tavalla, pidän sitä jopa analogisena Deleuzen nomadismille, jonka olen aina joka tapauksessa käsittänyt fantasioinnin ja uneksunnan, en niinkään faktisen materiaalisuuden kautta. Tunnen nimittäin samansuuntaisia kodikkuuden ja kotoisuuden tiloja lukiessani Deleuzen (tosin pitää muistaa, että Deleuzen rihmasto/ruohokasvuteemat ovat, ainakin äkkiseltään, melko vahvasti ristiriidassa Bachelardin juuriperiaatteiden kanssa) kirjoituksia T.E. Lawrencen aavikkoretkistä, toki myös Lawrencen omaa Seven Pillars of Wisdomia lukiessani. Tai Frank Herbertin Dune-saagan aavikko-osuuksia fremenien parissa.

Tai esimerkiksi Warren Ellisin Transmetropolitan-sarjakuvan futuroapokalyptisten metropolishelvettivisioiden parissa. Jonkinlainen kotoisuuden perusta ja piste on oltava, jossain. Sen päälle voi kasata loputtoman määrän paikkoja, jotka edes hieman heijastavat tuota pistettä ja tuntea olonsa kodikkaaksi tai jotenkin tyydyttyneeksi. Tunne on lähes fyysinen, ontologinen. Myös Hamsunin Nälkä tai Millerin Pariisin kirjat luovat vahvan tunteen kodikkuudesta ja tilan tunnusta. Kenties kysymys on vain siitä, että taiteilija osaa luoda vahvasti ajassa ja tilassa olevan pisteen. Minä olen oikeastaan aina määrittänyt taide-elämyksiäni, ensisijaisesti elokuvia ja maalauksia, näiden "huoneiden" kautta. Niin myös omaa runouttani. Sen vuoksi en keskimäärin pidä niin paljon elokuvista, joissa tapahtumapaikat vaihtuvat jatkuvasti ja joissa on paljon ihmisiä, sillä yleensä noiden paikkojen ja ihmisten topologia ja olemus jäävät luotaamatta tai perustamatta.

Kysymys ei kuitenkaan tuntuisi olevan eskapismista tai affirmatiivisesta jämähtämisestä, vaan pikemminkin jonkinlaisesta tilan immanenssista, tai vastaavasti tilan hypertodellisuudesta. Tuollaisessa tilassa, jossa on läsnä koko todellisuus ja sen tasot, mieli voi kokea aivan mitä hyvänsä.