I N L A N D E M P I R E

David Lynchin uusin elokuva vuotaa moneen suuntaan. Se kaikuu Blue Velvetiä ja jopa Wild at Heartia, ihan jo pelkän Laura Dernin vuoksi, mutta “loogisimmin” jatkuvat Lost Highway ja eritoten Mulholland Drive. Oikeastaan Inland Empire on digitaalinen päivitys, leviävä leviathan, joka laajentaa ja summaa koko Lynchin uran ja pyörittää edelleen samoja kysymyksiä itsetarkoituksellisesti virnuillen. Se on kolmetuntinen metateksti, joka keskittyy purkamaan, torjumaan, analysoimaan ja imeyttämään ironiaa ja sitä vaahtoista kohinaa ja ulkokohtaista ylitulkintaa, joka kaiken Lynchiin liittyvän ympärillä pyörii. Kaikkia niitä ennakkopositioita. Se on David Lynch tekemässä äärimmäistä David Lynch -elokuvaa. Se on loistava ja banaali. Se on täydellinen uusi tuleminen ja surkea pastissi, kuin doppelgängerin tekemä. Ja siitähän koko Lynchissä onkin kysymys: asioiden kaksoisvalotuksesta ja toiseuden hakemisesta.

Lynchin projekti, sellaisena kuin itse olen sen käsittänyt, on tuoda päänsisäinen maisemansa valkokankaalle, luoda mahdollisimman sietämättömiä ja yllättäviä tiloja, jollain tavalla puhdistautua. Hän on jossain mielessä kuin digitaalinen virus, joka seuraa kulttuurin iholla kiinni ja iskee aina mukautuvasti, raastaa toiseuden esiin keinolla millä hyvänsä, jopa manipuloiden ja soutamalla psykologisia, pakollisia reaktioita vastaan. Toisin sanoen hän on nykyaikainen. Koen tämän täysin vastakkaiseksi vaikkapa Tarkovskin ajattoman ja rajatun eetoksen kanssa, joskaan en osaa tuntumaani perustella kirjoittamatta pariakymmentä sivua.

Halvan digikuvan estetiikka on tietenkin täysin keskeinen kysymys. Peter Greenaway ja Lynch sanovat, että elokuvan tulevaisuus on internetissä. Siitä en tiedä, mutta YouTube on räjäyttänyt valvontakameraestetiikan pintaan. Mielestäni esitaistelija tällä alalla on Blair Witch Project, jonka ahdistavuus perustuu hyvinkin pitkälti samoihin juttuihin kuin Inland Empiren. Lite-versioita ovat sitten vaikkapa Ringun tuhnuiset videokasetit. Valkoisessa kohinassa asuvat digitaalisen sukupolven kummitukset. Toisaalta vetoavaa on dokumentaarisuus, rosoisuus, arkinen “tuo voisi tapahtua ihan missä tahansa” -tunne, toisaalta outouma jonka heiluva suttuisuus synnyttää. Se on kuin itse katselisi tai kameraa heiluttaisi, mutta kuitenkaan siihen ei voi vaikuttaa, alue on äärimmäisen rajattu ja vieläpä rakeinen. Tai pieni ja epäselvä, äänenlaadultaan haihtunut. Kuin vanha magneettikelanauha, josta kemikaalit ovat liuenneet ja vieneet mukanaan infon ikuisiksi ajoiksi. Selvää on, että Inland Empire ei olisi  mitään ilman digikuvaa. Tai olisi, nimittäin Mulholland Drive 2.0. Periaatteessa digikuva vapauttaa elokuvan kulisseista ja lavasteista.

Entä sitten se varsinainen tarina? Toisella katsomisella se oli mielestäni hyvinkin simppeli, ainakin pääpiirteissään. Mitään tarkempaa ei Lynchin tapauksessa ole tarpeellista tietää, välttämättä mitään tarkempaa ei edes ole. Olen joskus sanonut, luettuani Lynchin mietteitä, että hänen tapansa tehdä elokuvia on samansukuinen kuin vaikkapa minun tapani kirjoittaa runoja. On vain resonoivia kuvia, jotka ovat jostain syystä kiinnostavampia kuin toiset, näitä kuvia lähdetään seuraamaan ja laajentamaan. Vähitellen muodot ja suhteet ympäristöön löytyvät tai muodostuvat. Inland Empire on kuin runokokoelma, sen kohtaukset kuin variaatioita muutamista teemoista, erilaisia asentoja niihin nähden. Oikeastaan elokuvan tapauksessa katsojalle tärkeitä ovat vain muutamat suuntaviivat: hajoavan psyykeen labyrintti, todellisuus 1 – välitila – todellisuus 2 (esimerkiksi), toistensa sisälle aukeavat kohtaukset ja aikajanat, jatkumot. Ääniraitaan kannattaa kiinnittää huomiota. Paikoin se jopa kertoo, missä mennään. Ainakin minulle. Pankaa merkille vinyylisoittimen rahina.

En osaa oikein pistää Inlandia paremmuusjärjestykseen suhteessa muihin Lyncheihin. Siinä on kaikkea enemmän, mutta toisaalta siinä on myös paljon löysää. Katselukokemuksena se on ajoittain sietämätön. Enkä nyt tarkoita, että sietämättömyys olisi missään nimessä sen otollisempi piirre kuin nautittavuus. Pituus ja raskaus kuuluvat asiaan, ne ovat mielestäni täysin tietoisia keinoja. Samoin jopa ajoittainen kehnous. En tiedä, pidänkö aina Lynchin keinoista ja siitä miten hänen elokuvansa karkaa haarautuvan ironian peilipuutarhaan, mutta varsin vittumainen metafiktiokönsikäs on kyseessä. Katsoin sen viikon sisään kahdesti. Mieluusti en katso sitä seuraavaan viiden vuoden aikana enää kertaakaan. Enkä tietenkään anna mitään takeita myöskään siitä, etteikö koko tämä tekstini olisi vain kimppu omia ajatuksiani ja ongelmanasetteluitani, joita peilaan väkisin Lynchin elokuvaan.

Mutta jos nykyelokuvassa jotain keskeistä tapahtuu, niin se on tässä.